Koti-ikävä

Siitä lähtien kun ostin lentoni kotiin, en oikein ole voinut lopettaa kodin ajattelua. Ja kodin ikävöintiä. Tällä hetkellä tuntuu kuin kaikki maailman ongelmat ratkeaisivat siten, että aikaistaisin lippuni lähtöpäivämäärän huomiselle. Järjettömintä tässä on se, ettei mitään varsinaista ongelmaa ole olemassakaan. Elämä on mallillaan, olen nähnyt monta ystävää viime päivien aikana, tehnyt paljon (mutten liikaa) töitä, jutellut eilen äidin ja siskon kanssa pari tuntia tietokoneiden välityksellä. 

 

Ihmismieli se on jännä. Tähän asti, syyskuusta 2012 asti, olen pärjännyt suurimman osan ajasta erinomaisesti, välillä ehkä hieman takellellen, tämän välimatkan kanssa. Mutta nyt tuo kahden kuukauden päästä tapahtuva kotiloma ei jätä mieltä rauhaan! Älytöntä. Tasaisin väliajoin sitä täytyy muistutella pääkoppaa alkuperäisistä lähdön syistä, ja se helpottaa yleensä tunnin – parin ajaksi. Täytynee laittaa laskuri käyntiin, tai hankkia joulukalenteri jonka viimeinen luukku on 22. heinäkuuta.

 

Toinen asia jota aloin jännittämään viikko takaperin, on kotiinpaluu. Kuinka ihmeessä minä sanon taas hyvästi kaikelle ja kaikille? Tuntuu aivan kamalalta jo näin kolme kuukautta ennakkoon. 

 

Kaikkeen tähän kotijahkailuun saattaa vaikuttaa myös fakta että eräs mielitietty (ihana Roosa uudelleennimesi hänet Hyvikseksi) on tällä hetkellä rapakon takana Amerikan ihmemaassa, ja pysyy siellä kuun loppuun. Olen viettänyt siis aikaa kotona enemmän kuin normaalisti, ja ihanan ystäväni kotiinlähtö maaliskuun lopulla tuntuu nyt vasta realisoituvan mielessä. Hän ei tosiaan ole täällä enää, ei asu täällä, eikä me voida viettää aikaa yhdessä. Jälleen yksi ihana ihminen on lähdössä parin viikon päästä, ja nyt jo ahdistaa hyvästien sanominen. Voi mörkö että on kurjaa sanoa heippa.

 

Jos teitä muita ulkosuomalaisia on linjoilla, niin kertokaa kuinka arkenne toimii, kun suurin osa läheisistä, ystävistä ja perheestä asuu 24 tunnin lentomatkan päässä? Mulla on nyt vähän hankalaa.