// Kirjoitettu marraskuussa.

Ensin tuntui, että en halua, en pysty, en ikinä sopeudu tähän asuntoon, näiden korkeiden, mutta yhdentekevien seinien väliin, jotka pakottavat minut pysymään paikoillani.

Mutta sitten hain peilini kotiin. 

Peili oli yli vuoden ystävällä lainassa, kunnes viimein yhtenä iltana pakotin aussipojan kantamaan sen kanssani meille. Kuljimme läpi hämäränhyssyn ja pysähdyimme välillä puuskuttamaan kadunkulmiin.

Kun pääsimme perille, kieputin peilin ympärille talvivalot. Maamerkkini. Niin painava, etten saa sitä yksin ulos ovesta ja niin rakas, etten edes halua siitä eroon. Lähes kaiken muun myin viime muutossa.

Peilin myötä alkoi tuntua, että oikeasti kuulun tähän vanhaan taloon.

Minulla on takka, jonka täytän kynttilöillä, katupölyn piiskaama parveke, jolla en ikinä istu ja lattiassa vinot puuneliöt. Vaatesyvennyksessä on ilmapalloja ja yhdelle seinälle olen teipannut kuivia oksia ja kukkia. Talossa on kattoterassi, jolta näkee meren kahdessa ilmansuunnassa, yksi kuuluisuus ja naapuri, joka kerran tuli ovelle mukanaan haavoittunut lintu ja käski tappaa sen. Kun kämppikseni eivät halunneet tehdä niin, hän kutsui heitä vitun idiooteiksi.

Rakastan tätä ajan runsautta, sängyllä makaamista niin, että kuuluu vain kommuunin narahduksia ja lammastossut osoittavat kohti kattoa. Katossa on rumat koululamput ja tarratahroja kohdissa, joissa oli kuulemma ennen peilejä. Silloin joku kaheli asui tässä huoneessa. Rakastan pientä Töölö-seuruetta, joka asuu muutaman korttelin säteellä. Rakastan jopa sitä, miten aikaisin pimeä tulee, ja niinä päivinä kun en, juoksen merelle majakanvaloon tai vedän taateliöverit. Joskus piirtelen.

Syksy tuntuu omalta maaperältä.

Niin kauan rukoilin, että lopu jo kesä, päästä minut olemasta onnellinen, älä hiero naamaan, miten täysillä pitäisi elää ja hengittää joka ikinen auringonlasku ja yöpyöräily. Mitä luksusta onkaan, että ei tarvitse kokea syyllisyyttä peiton alla piereskelystä, koska kukaan muukaan ei tee mitään sen kiehtovampaa. 

Joinain päivinä kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. 

Haahuilen päivien läpi, mutta en vapaana, vaan omien ajatusteni sotkemana. Niinä päivinä tuntuu, että sekoan, että rintaa painaa epämääräinen levottomuus, kuin olisi pakko tehdä jotain tai päättää jotain.

Takaraivossa istuu ajatus, pitäisikö taas lähteä. Sivusilmin katselen lentosivuja. Sivumielin mietin, mitä tulisi ikävä, mistä kokisin salaa helpotusta.  En ole viitsinyt periä takaisin monia tavaroita, jotka lainasin ystävilleni, ja monet muuttolaatikot jätin valmiiksi isäni luo. En oikein osaa olla paikallani, mutta lähtöönkään ei ole voimia.

Kaikki on auki.

Minä niin haluaisin pysyä Helsingissä. Minä niin haluaisin lähteä pois.

Voiko yksi koti, sekalainen kasa miellyttäviä asioita ja tasapaksu tyytyväisyys pitää ihmisen paikallaan? Riittääkö se?