Ladataan...
Mangomalen

Hei lukijaiseni, luvassa on uutisia! Mennään suoraan asiaan.

Asia yksi: Mangomalen lopettaa.

Mutta ennen kuin säikähdätte, asia kaksi: kirjoittaminen ei lopu, vaan jatkossa aatoksiani voi lukea täällä.

Ajatus oli muhinut päässä jo pitkään.

Kuten jo alkusyksystä annoin ymmärtää, kaipasin huilausta bloggailusta. Tuntui, että takki on aivan tyhjä. Kuukausien hiljaiselon aikana on kuitenkin kirkastunut, että tämä on homma, josta tykkään paljon, joten päätin perustaa itsenäisen blogin.

Lily on aina ollut minulle koti.

Sen ansiota on, että ylipäätään päädyin bloggaamaan.

Kun aloitin, olin lukion jälkeistä välivuottaan viettävä 19-vuotias, joka suhtautui koko hommaan hyvin epäluuloisesti. Jos haluatte saada makeat naurut, käykääpä lukemassa arkistoa vuodelta 2011... Vuosiin on mahtunut paljon: 2,5 vuotta palkattuna mielipidekirjoittajana Minimalenia, reilu vuosi reissuluutana Mangomalenia, ja aivan käsittämättömästi uusia kokemuksia, ystäviä ja taitoja. Olen kiitollinen, että ennen kaikkea päätoimittaja Jenni luotti minuun ja jaksoi hakata päätä seinään kanssani. Kiitos!

Oman sivun perustaminen tuntui luonnolliselta juuri nyt, koska käsillä on muitakin muutoksia: Helsinki jää taakse ja lähden kevääksi Kaliforniaan.  

Päätin ajoittaa sekä maan että blogin vaihtumisen samaan saumaan, jotta niihin myös tottuisi yhtä aikaa. Lento lähtee huomenna ja rinkka on yhä pakkaamatta. Jännittää!

Uuden blogin puolella on jo muutama postaus odottamassa. Kerron muun muuassa pari surkeaa vitsiä ja lisää siitä, mitä muutoksia on luvassa. Käykää sinne kanssani ja jatkakaa olemista samaan tyyliin kuin ennenkin.

Olette ihania ja elämä on kivaa!

Edit 2017: Blogipostaukset 2015-2016 löytyvät nyt arkistosta täältä. Blogi ei päivity.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

 

// Kirjoitettu marraskuussa.

 

Ensin tuntui, että en halua, en pysty, en ikinä sopeudu tähän asuntoon, näiden korkeiden, mutta yhdentekevien seinien väliin, jotka pakottavat minut pysymään paikoillani.

Mutta sitten hain peilini kotiin. 

Peili oli yli vuoden ystävällä lainassa, kunnes viimein yhtenä iltana pakotin aussipojan kantamaan sen kanssani meille. Kuljimme läpi hämäränhyssyn ja pysähdyimme välillä puuskuttamaan kadunkulmiin.

Kun pääsimme perille, kieputin peilin ympärille talvivalot. Maamerkkini. Niin painava, etten saa sitä yksin ulos ovesta ja niin rakas, etten edes halua siitä eroon. Lähes kaiken muun myin viime muutossa.

Peilin myötä alkoi tuntua, että oikeasti kuulun tähän vanhaan taloon.

Minulla on takka, jonka täytän kynttilöillä, katupölyn piiskaama parveke, jolla en ikinä istu ja lattiassa vinot puuneliöt. Vaatesyvennyksessä on ilmapalloja ja yhdelle seinälle olen teipannut kuivia oksia ja kukkia. Talossa on kattoterassi, jolta näkee meren kahdessa ilmansuunnassa, yksi kuuluisuus ja naapuri, joka kerran tuli ovelle mukanaan haavoittunut lintu ja käski tappaa sen. Kun kämppikseni eivät halunneet tehdä niin, hän kutsui heitä vitun idiooteiksi.

Rakastan tätä ajan runsautta, sängyllä makaamista niin, että kuuluu vain kommuunin narahduksia ja lammastossut osoittavat kohti kattoa. Katossa on rumat koululamput ja tarratahroja kohdissa, joissa oli kuulemma ennen peilejä. Silloin joku kaheli asui tässä huoneessa. Rakastan pientä Töölö-seuruetta, joka asuu muutaman korttelin säteellä. Rakastan jopa sitä, miten aikaisin pimeä tulee, ja niinä päivinä kun en, juoksen merelle majakanvaloon tai vedän taateliöverit. Joskus piirtelen.

Syksy tuntuu omalta maaperältä.

Niin kauan rukoilin, että lopu jo kesä, päästä minut olemasta onnellinen, älä hiero naamaan, miten täysillä pitäisi elää ja hengittää joka ikinen auringonlasku ja yöpyöräily. Mitä luksusta onkaan, että ei tarvitse kokea syyllisyyttä peiton alla piereskelystä, koska kukaan muukaan ei tee mitään sen kiehtovampaa. 

Joinain päivinä kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. 

Haahuilen päivien läpi, mutta en vapaana, vaan omien ajatusteni sotkemana. Niinä päivinä tuntuu, että sekoan, että rintaa painaa epämääräinen levottomuus, kuin olisi pakko tehdä jotain tai päättää jotain.

Takaraivossa istuu ajatus, pitäisikö taas lähteä. Sivusilmin katselen lentosivuja. Sivumielin mietin, mitä tulisi ikävä, mistä kokisin salaa helpotusta.  En ole viitsinyt periä takaisin monia tavaroita, jotka lainasin ystävilleni, ja monet muuttolaatikot jätin valmiiksi isäni luo. En oikein osaa olla paikallani, mutta lähtöönkään ei ole voimia.

Kaikki on auki.

Minä niin haluaisin pysyä Helsingissä. Minä niin haluaisin lähteä pois.

Voiko yksi koti, sekalainen kasa miellyttäviä asioita ja tasapaksu tyytyväisyys pitää ihmisen paikallaan? Riittääkö se?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

Vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin menneestä vuodesta otsikolla Kun sain kaiken, minkä halusin.

Tekstin ydinajatus oli, että vuosi oli älyttömän helppo ja sain kaiken, minkä halusin. Että palaset loksahtivat päässä paikoilleen tuoden mukaan helpon olon ja onnen.

No, tämä vuosi ei ollut samanlainen. Jos haluaisin kärjistää, nimeäisin sen vuodeksi, jolloin menetin kaiken, minkä halusin.

Oikeastihan se ei ole totta. En menettänyt kaikkea, mutta paljon meni hetkeksi sijoiltaan.

Alkuvuoden juoksin meressä ja pakahduin milloin mistäkin.

Sitten ympärillä alkoi rytistä. Yksi sairastui vakavasti, toinen kuoli, kolmas... Ties mitä. Kesä olikin yhtä vihlovaa elossaoloa, johon suru löi leimansa. Kaikki oli hyvin ristiriitaista: koin kauniita hetkiä ja helpotusta siitä, että olen olemassa, mutta myös paljon toivottomuutta, pelkoa ja syyllisyyttä. Olin enemmän tillin tallin kuin tajusinkaan.

Lähdin reissuun. Itkin itseni monen maan läpi, meri oli kirkasta, mieli sameaa, mikään ei tuntunut oikein miltään paitsi uuvuttavalta. Matka paiskasi sekavat tunteet päin pläsiä, mutta myös helpotti ihan suunnattomasti. Olo alkoi hellittää. Matkan päättyessä tuntui, että voin viimein sulkea kannen ja jättää menneet menneisyyden riesaksi.

Tuli syksy, jona tein paljon, paljon töitä. Tavoitteeni oli selkeä: kandinpaperit kasaan, jotta olen taas vapaa. Samalla työskentelin lehdessä, kävin yhdentekevillä treffeillä ja joogatunneilla. Oli kunnon kotisyksy, niin sopivaa olla paikallaan. Rakastin kotia ja ihmisiä ympärilläni. Rauhoituin.

Ja alkutalvi, mitä siitä sanoisin. Silloin langat punoutuivat päässä yhteen ja päätin, mitä teen keväällä.

Vuosi oli ääripäiden vuosi, sävel kulki täydellisestä harmoniasta täydelliseen sekamelskaan ja pikkuhiljaa takaisin. On paljon, mistä olla kiitollinen, mutta myös paljon, mitä en vieläkään ymmärrä.

On selvää, että en ole enää lainkaan niin uhmakas kuin vuosi sitten. Kun huomaa kerta toisensa jälkeen, miten nopeasti asiat voivat luhistua, tietty sinisilmäisyys karisee pois. Kaikessa ei ole kyse itsestä ja omista tunnelmista, vaan on paljon paskamaisia asioita, joita on mahdoton estää tai kestää. Välillä elämä on aivan hirveää, sekavaa ja turtaa ja hyvin, hyvin inhottavaa.

Toisaalta minuun on tullut aiempaa enemmän hiljaista uhmakkuutta.

Sellaista varmuutta, että kaikenlaista tulee, mutta onneksi myös menee. Koen entistä vahvemmin, miten mieletön kokemus olemassaolo on, ja että vain vatipää antaa sen valua sormien läpi.

Joten mennyt vuosi, tervemenoa. Alkanut vuosi, olen valmis mihin vaan.

Share
Ladataan...

Pages