(Tämä vahinkolaukaisu: silmät puolitangossa käsi otsaa pidellen ja naama valkoisena kuva sopii täydellisesti tähän postaukseen, believe me you)
Jos olet lukenut postauksiani Brasiliasta ja tuntenut pieniä kateudenpistoksia tälläisessä paratiisissa elämisestä tai olet muuten vaan ollut huonolla fiiliksellä elämästäsi niin tämä postaus mitä luultavammin auttaa siihen, sillä uskon ettet varmasti haluaisi olla minun pöksyissäni juuri nyt. Jos olet todella herkkä ja et kestä mitään sairaskertomuksia, älä lue tämän pidemmälle.
”Näyttää ihan elämältä mut tuntuu pidemmältä
Kyl säkin tiiät sit ku susta tuntuu ite tältä
Tietää elävänsä kun tuntee kuolevansa
Ku tuntee elävänsä tietää kuolevansa”
Nämä PaperiT:n Paniikki biisin sanat ovat jostain syystä pyörineet päässäni kun olen viime päivinä räjäyttänyt sisustani pitkin poikin posliinia. Kun olen juossut paniikissa ravintolan vessaan tai istunut bussissa matkalla kotiin ja miettinyt, että onko tämä nyt se päivä kun julkisesti paskon vahingossa housuuni. Minä, aikuinen ihminen. Olen toden teolla tuntenut eläväni. Ja kuolevani.
Olen siis juuri kärsinyt kymmenen päivää elämäni rankimmasta vatsataudista höystettynä vatsakrampeilla, jotka vetävät koko kehon kivusta zombiemaisille mutkille. Kyllä luit oikein: KYMMENEN PÄIVÄÄ. Yksi, kaksi tai vaikka viisikin päivää vatsatautia menee sporttihengellä ja huumorilla, mutta kun tauti on sitä tasoa että kaikki, ihan kaikki tulee räjähtäen ulos kaapien kehon kaikki voimat ja mineraalit mukanaan, niin noin viikon kohdalla ei vaan millään enää jaksaisi. Ihan jo siksi ettei kehossa vaan ole jäljellä enää mitään millä jaksaisi. Ja koko keho on jo niin kuiva että päätä ja silmiä särkee niin paljon ettei edes Netflixiä pysty katsomaan. Makaa siis vaan lähinnä pimeässä omien (pimeiden) ajatuksiensa kanssa.
Onneksi on olemassa kaiken mualiman palautusjuomat, sillä niillä olen päässyt vihdoin taas jokseenkin elävien kirjoihin. Joka päivä joku uusi perheenjäsen on sairastunut. Ja ei siis vain meidän koko perhe mutta täällä lähes koko kaupunki tuntuu olevan tämän viruksen vallassa. Olemme jopa päässeet(?!) todistamaan ihmisten oksentelua kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä. Kohtauksia kuin suoraan zombie- tai maailmanlopun-elokuvan alusta. Vatsakramppaavia ja puolikuolleita ihmisiä nuokkumassa siellä täällä.
Kiitos vaan ihan super paljon se risteilyalus, joka tämän tänne toi! Niistä kuulemma tulee paljon tauteja, täällä kun pysähtyy tällä hetkellä lähes joka päivä uusi valtava risteilybotski tuhansine turisteineen. Jee.
Olen tullut tässä oman elämäni pohjalta (ja pohjalla monta päivää maattuani) siihen tulokseen että paskan määrä elämässä on jotakuinkin vakio (..ja tarkoitan tätä nyt metaforana), muoto vain vaihtelee. Ainakin omassa elämässä vaikuttaa siltä että aina kun saa jotain hyvää saa myös jotain huonoa. Täällä ”paratiisissa”kin on ollut jatkuvasti erilaisia ongelmia, tämä maailmanlopunripuli nyt vain viimeisimpänä kirsikkana. Kun monta ongelmaa/haastetta kasautuu omaan elämään yhtä aikaa alkaa helposti tuntua siltä ettei jaksa, ettei ole tarpeeksi voimia siihen kaikkeen ja tekisi mieli huutaa maailmakaikkeudelle että miksi?! Miksi minä?
..ja hetkeä myöhemmin sattuu lukemaan instasta jotain tälläistä: Instead of yelling why me, yell TRY ME!
Joten ihan sama, bring it on maailmankaikkeus, BRING IT ON!
#suomalainensisu
– – –
Photo: @avenix, edit by me
