Vuosi tulee ihan juuri päätökseen ja olen siihen hyvin valmis. Sillä vaikka vuoteni on pitänyt sisällään upeita juttuja, on sen kantava teema ollut epätietoisuudessa eläminen, sopeutuminen ja kärsivällisyyden kasvattaminen. Ja kärsivällisyys ja epätietoisuus ne ne on kettumaisia ja henkisesti raskaita elinkavereita. 

Olen mielestäni sellainen ihan peruskärsivällinen mutta tämä vuosi on venyttänyt tätä taitoa kyllä ihan uusiin sfääreihin.

Yksi ei vaikein mutta ehkä huvittavin esimerkki tämän vuoden kärsivällisyysharjoituksista (huom.nyt jälkikäteen huvittava!) on Brasiliasta, jossa vietin Nicon vanhempien kotikaupungissa aikaa. Meillä oli siellä ensimmäisen 1,5kk oma huone Salaisessa puutarhassa , josta jouduimme äkisti kodittomiksi kun paikka meni remonttiin. Siirryimme väliaikaisesti majoittumaan ”pariksi yöksi” Nicon vanhempien väliaikaiseen pikkukaksioon. Perhe rakensi uutta taloa ja asui väliaikasesti (monta vuotta) ahtaasti ja pikku asunnossa oli isosta talosta tuotua tavaraa oli ihan joka puolella. Niin ettei asunnossa kunnolla mahtunut edes liikkumaan. Ja tavarat oli aina hukassa. Asunto ikäänkuin söi niitä sisäänsä. Asunnossa oli vain yksi makuuhuone, jossa Nicon teini-ikäinen pikkuveli asusteli ja eteinen-olohuone-keittiö oli yksi ja sama huone, jossa sekä minä, Nico että hänen vanhempansa majoittuivat. Vieri vieressä. Yli kuukauden. Että se siitä vastarakastuneiden omasta tilasta.. Voin kertoa että tälläiselle suomalaiselle omaa tilaa tarvitsevalle se oli aikas haastava intensiivikurssi anoppilaan. En vietä noin paljoa ja noin läheistä aikaa edes omien vanhempieni kanssa.

Ja sitten toiseen asiaan: mua ärsyttää kun jotkut  ihmiset sanovat ”että kyllä sen oikean valinnan sitten tietää kun on aika” sillä ei sitä aina tiedä. (Välihuomio: ja monet, jotka ovat näin sanoneet, ovat myös myöhemmin katuneet kyseistä valintaansa). On välillä tilanteita että mikään ei ole ns.täydellinen valinta ja jos sitä jää odottelemaan saa odotella tumpit suorina kenties hamaan tappiin. Ja toisinaan on vaikeaa erottaa että ohjaako päätöstä todellisuudessa pelko, ego, muut ihmiset ympärillä, vanha trauma, oma sisäinen ääni, cocktaili näistä kaikista vai kenties jokin muu?

Tämä on osittain varmasti myös luonnekysymys: impulsiivisemmat versus analyyttisemmät. Jos miettii kaikkea kaikilta kanteilta saattaa löytää uhkia yllättävistäkin paikoista ja mikään valinta ei tunnu enää hyvältä (en tietenkään kuitenkaan kannusta tekemään päätöksiä miettimättä). Olen kuitenkin saanut itseni ahdistuneeksi ja kierroksille monen monta viikkoa kuukautta tämän vuoden aikana päätösten edessä ja nyt olen päättänyt lopettaa sen. Pitkään jahkaaminen ei auta. Päinvastoin. Rohkeasti vaan valintaa kehiin ja eteenpäin! Kyllä se elämä kantaa!

Sillä jos pelkää väärää valintaa, epäonnistumista tai sitä että satuttaa itsensä ja ei siksi hyppää uuteen niin onko se todella sitä elämää, jota oikeasti haluaa elää? Olen ylpeä tänä vuonna siitä, että uskalsin (lopulta) useammankin kerran  hypätä ja tiedättekö niistä hypyistä on seurannut uusia haasteita mutta myös aivan uusia ihania asioita! On tärkeää (ja huojentavaa) muistaa myös että jos valitsemasi uusi tie ei jossain kohtaa johda enää sinne mihin haluat mennä, niin silloin voit valita taas uudestaan! Avata uuden oven. Tai ikkunan. Tai ihan minkä vaan.

”We mostly regret the things we didn`t do and the chances we didn`t take in life”

Rohkeaa ja onnellista uutta vuotta toivottaen, Annika <3

LUE MYÖS: https://www.lily.fi/blogit/gone-warm-wind/mita-sun-unelmille-kuuluu

Sulle tänään tärkeää

Photos by @avenix / edit by me

Respect copyrights