Me, myself and I

Elämä on jatkuvaa muutosta. Ei sitä uskonut aiemmin. Kriisistä kriisiin ja vaikeuksien kautta voittoon. Mä löysin muutama kuukausi sitten miellekartan jonka olin tehnyt 8-9 luokalla opon tunnilla. Sen aiheena oli ”mitä teen 10 vuoden päästä”. Olin laskenut, että olisin ollut noin 25-vuotias. Minulla olisi tuolloin tohtorin hattu (ja siihen oikeuttava tutkinto), asunto kaupungissa ja maalla. Olisin palkittu kirjailija, minulla olisi kaksi lasta ja onnellinen avioliitto.

 

Mitä luulet minulla oikeasti olleen tuolloin? No ei mitään noista. En tiedä, olisinko nyt niin halunnutkaan ja haluanko enää nyt päälle kolmekymppisenä välttämättä mitään noista asioista. Vielä teininä luulin, että aikuiset ihmiset ovat fiksuja ja tietävät mitä tehdä. Aikuiset ihmiset ovat suunnitelmallisia ja järkeviä. He eivät haahuile ja harhaile. Hupsan. Miten kävi.

 

Mun vanhempani olivat kirvesmies ja taksikuski. Heille elämä oli aikalailla selvää. Onni oli uusi auto, punainen tupa ja perunamaa. Asiat, jotka jakaa perheen kanssa. Itse en niinkään tiedä mitä se onni on. Välillä olen sen tunnistanut, samantien kadottanut. Siitä tää blogi kertoo. Tämä on mun tarinani oman tieni etsimisestä. Kiitos kun tulet messiin.