Mä olen saanut tämän fitness-projektin aikana kivoja ja kannustavia kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta. Yksi kummasteli, kuinka mä voin näyttää niin onnelliselta, vaikka kisoihin on enää vähän aikaa. Toinen totesi, että onpas ihmeellistä, ettei musta ole kuoriutunut mitään ihmishirviötä edes kalkkiviivoilla. Kolmas kertoi, että mulla on hyvä meininki ja se näkyy ulospäin. Ja sitten on niitä kommentteja, joissa on kehuttu iloiseksi, pirteäksi ja energiseksi. Kaikki nämä kommentit tuntuivat tietysti tosi hyviltä ja saivat mielen kiitolliseksi. Samalla aloin kuitenkin ajatella, etteivät nämä asiat selvästikään ole mitään itsestäänselvyyksiä. Siis se, että kisojen lähestyessä olisi vielä energiaa hymyillä ja heittää kärrynpyöriä. Tai, että jaksaisi vielä pyöriä sosiaalisissa tilanteissa ja olla kiinnostunut muiden asioista. Tai ylipäätään se, että olisi kiva. Ja se, ettei näitä asioita mielletä itsestäänselvyydeksi myös kisakaudella tarkoittaa mun mielestä sitä, että jotain on pahasti pielessä.

Urheilusta ja varsinkin kilpaurheilusta kuulee usein sanottavan, että se on loppujen lopuksi aika itsekästä tekemistä ja vaatii paljon uhrauksia. Fitness-lajeihin liittyy vielä monesti se, että viimeiset kuukaudet painetaan vähillä kaloreilla ja sitä kautta tietysti energiaa on tavallista vähemmän käytettävissä. Näillä seikoilla saatetaan perustella sitä, että kisojen lähestyessä tekee vain mieli eristäytyä muusta maailmasta. Ei käydä enää syntymäpäivillä, illanvietoissa tai tapaamassa kavereita. Kauheimmassa skenaariossa vielä tiuskitaan läheisille ja unohdetaan kysyä niiltä kaikkein tärkeimmiltä, että hei mitäs sulle kuuluu. Odotetaan ehkä, että joku muu hoitaisi kaikki arkiset velvollisuudet, jotta voisi itse rauhassa lillua kisakuplassaan. Kaiken huipuksi aletaan vielä vastata jokaiseen asiaan, että ”katellaan sitten kisojen jälkeen”.

Mä uskon siihen, että kilpa-urheilu vaatii keskittynyttä mieltä, korkeaa motivaatiota ja omistautumista. Mun nähdäkseni tuo edellisessä kappaleessa kuvattu käytös ei kuitenkaan ole mitään näistä. Se on pelkästään kusipäisyyttä. Eikä sillä pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa kilpaurheileeko vai ei.

Kyllä, on totta, että kisojen lähestyessä voi välillä olla vähän nälkä, eikä ihan joka aamu jaksaisi lähteä sinne lenkille tyhjällä vatsalla. Varmaan olisi myös tosi kiva, että kukaan ei kisoihin valmistautumisen lisäksi vaatisi yhtään mitään ja joku hoitaisi muun elämän kuntoon sillä välin, kun itse kyykkää salilla. Mutta ei maailma toimi sillä tavalla. Fitness-lajien harrastaminen on oma valinta ja silloin siitä aiheutuvia seurauksia on ihan turha vyöryttää läheisten päälle. Jos on siinä pisteessä, että tekee niin paljon mieli korvapuustia, ettei kykene muuhun kuin kiukutteluun, niin mun mielestä kannattaisi vaan syödä se korvapuusti. Koska hyvän käytöksen muita kohtaan pitäisi olla itsestäänselvyys. Ei mikään hurskas poikkeus, jota harjoitetaan kisakausien välissä tai silloin kun olosuhteet on muuten optimaaliset.

Mä ajattelen, että aika ja läsnäolo on ainoita asioita, joita meillä oikeasti on toisille ihmisille annettavana. Samaan aikaan ne toiset ihmiset ovat oikeastaan ainoa syy, mikä tekee meidän elämästä millään tavalla mielekästä. Ihminen on laumaeläin. Tänne tullaan ja täältä lähdetään yksin, mutta kaikki se väliin jäävä aika kannattaisi mun mielestä käyttää olemalla yhteydessä muihin ihmisiin. Koska sillä tavalla me opitaan, kasvetaan , iloitaan ja surraan: yhteydessä toisiin.

Tässä valossa ajattelen siis, että ihmissuhteiden uhraaminen kisakauden takia on paitsi tyhmintä ikinä, täysin kohtuutonta niiden kanssaihmisten kannalta ja ennen kaikkea se osoittaa täyttä epäkiitollisuutta. Kuten sanottu: fitness on valinta. Ei kukaan sua pakota kisadieetille. Ja jos kerran sellaisella olet tarkoittaa se sitä, että saat sillä hetkellä tehdä ja toteuttaa jotakin itsellesi tärkeää. Fitness-lajien harrastaminen myös maksaa. Halvimmillaankin kisakausi kustantaa satoja euroja, helposti (ja esimerkiksi omalla kohdallani) summat lasketaan tuhansissa euroissa. Siispä rohkenen väittää, että jokainen joka fitness-lajeja kilpailumielessä harrastaa on etuoikeutettu. Koska ei kaikilla yksinkertaisesti ole varaa laittaa satoja tai tuhansia euroja kisakauteen, vaikka kyseessä kuinka olisi intohimo ja vaikka miten priorisoisi. Jos ihmisellä siis on a) ajallinen mahdollisuus toteuttaa omaa intohimoaan ja b) taloudellinen mahdollisuus kustantaa se, on tällä ihmisellä mun nähdäkseni aika paljon aihetta kiitollisuuteen.

Siksi ajatus siitä, että tämä samainen ihminen sitten olisi jonkin sortin ihmishirviö, ei mun mielestä ole millään tavalla oikeutettu. Kisaaminen on eittämättä kovaa hommaa, mutta ei kenenkään pitäisi elää sellaisissa luuloissa, että se jotenkin oikeuttaa huonon käytöksen muita kohtaan. Ja kyllä, mun mielestä huonoa käytöstä on tottakai kaikenlainen tiuskiminen ja skitsoilu, mutta myös se, ettei pidä läheisiinsä yhteyttä, jättää saapumatta toisille tärkeisiin tilaisuuksiin tai että ei pysähdy välillä kuuntelemaan muidenkin kuulumisia.

Olisi varmaan helppo selitellä tätä kaikkea sillä, että sehän on vaan väliaikaista: kyllä kaikki sitten kisojen jälkeen muuttuu. Mutta ei ihmissuhteet ole mitään Netflix-sarjoja, jotka pistetään pauselle ja jatketaan katsomista, kun on taas aikaa. Ihmissuhteet on meidän elämän perusta ja olemassaolon pohja. Pitää myös muistaa, että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. Silloin kun aikoo lykätä asioita ”sitten kisojen jälkeiseen aikaan”, kannattaisi ehkä kysyä itseltään, että kuka meille on huomisen luvannut? Elämä on tässä ja nyt ja niin ovat myös ihmissuhteet. Jos niitä laiminlyö kisadieetin kustannuksella on se musta kusipäisyyttä. Mutta kusipäisyyskin kalpenee sen rinnalla, että laiminlyönti saattaa olla lopullista: ei voi aina luottaa siihen, että läheiset ovat odottamassa, kun sinulla on aikaa ”sitten joskus”. Hyvä käytös on mun mielestä ihmisyyden minimivaatimus. Oli kisadieetillä tai ei.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness