Bikini fitness haastoi käsitykseni siitä, kuka on urheilija
Kun mä ensimmäisen kerran kuulin bikini fitness -lavalla olleen henkilön tituleeraavan itseään urheilijaksi, ajattelin, että täh! Tuli sellainen olo, että miten tuokin muka voi kutsua itseään urheilijaksi. Eihän se ole aloittanut lajin harrastamista varhaislapsuudessa, edennyt pikkuhiljaa nappulaliigasta ylempiin sarjoihin tai muutenkaan omistautunut asialleen vuosikausia. Tyyppi on tyyliin käynyt pari vuotta salilla, pistänyt bikinit päälle ja nyt sitä ollaan olevinaan urheilijoita. Huh huh!
Ajatukset ovat kuitenkin tuosta hetkestä aika paljon muuttuneet. Ensinnäkin olen ymmärtänyt, miten ummehtunut käsitys mulla urheilijuudesta oli. Ajattelin, että urheilijaksi voi itseään kutsua vain sellainen, joka on omistanut koko elämänsä lajin harjoittelemiseen. Siis suurin piirtein synnytyslaitokselta tai ihan viimeistään päiväkodin pihalta asti. Ja sitten tietysti kaikenlaisessa seuratoiminnassa mukana olo yhdistyi mun mielikuvissa vahvasti siihen, kuka voi olla urheilija. Toisin sanoen ajattelin, että urheilijaksi voi tulla vain sellainen, jonka vanhemmat ovat pistäneet pikkuisensa kulkemaan sitä polkua.
Muutama kuukausi sitten luin Hesarista jutun, jossa kyseenalaistettiin väittämä siitä, että mahdollisimman varhain tehty lajivalinta olisi paras tapa tulla menestyväksi urheilijaksi. Samassa jutussa kerrottiin myös Britannian kykyohjelmasta, jossa aikuisista ihmisistä valmennettiin huippu-urheilijoita. Kykyohjelmaan haettiin nuoria aikuisia, jotka pääsisivät ammattimaiseen valmennukseen eri urheilulajien parissa. Valintakriteerinä olivat ainoastaan oikeanlaiset ominaisuudet. Sillä, oliko henkilöllä urheilutaustaa, ei ollut mitään väliä. Ajatuksena oli, että urheilijaksi ja huippu-urheilijaksi voi tulla aikuisenakin. Mun mielestä se oli mullistava ajatus.
Tuolle ajatukselle näyttävät myös bikini fitness -kilpailut perustuvan. Kyseessä on laji, jossa harjoittelu mitä ilmeisemmin aloitetaan lähes aina vasta aikuisena tai teini-iässä. Jos siis urheilijan kriteerinä pidettäisiin lapsuudesta asti noudatettuja treenirutiineja, ei yksikään bikini fitness -kilpailija voisi ikinä kutsua itseään urheilijaksi. Bikini fitness -maailmaan tutustuminen onkin saanut mut pohdiskelemaan, mikä tekee urheilijan ja kuka saa olla urheilija.
Mä ajattelen, että paljon huomiota ja suosiota saavuttanut bikini fitness tuo raikkaan näkökulman siihen, kuka on urheilija ja miten urheilijaksi tullaan. Vanhempien valinnat, lapsuudessa saadut mahdollisuudet tai varhain yhteen lajiin sitoutuminen eivät ole ainoat mahdollisuudet tulla urheilijaksi. Mun mielestä se on tervetullut näkökulma.
Samalla kuitenkin bikini fitness -kilpailuihin liittyi sellaisia ominaisuuksia, jotka saavat mut edelleen ajattelemaan, ettei se pelkkä kisalavalle kapuaminen vielä urheilijaksi tee. Bikini fitness on siitä erikoinen laji, että ovi arvokisoihin on auki kenelle tahansa ja oikeastaan mitään kynnystä ei ole. Bikini fitness -ura on siis mahdollista aloittaa suoraan Suomenmestaruuskilpailusta. Niinhän mä itsekin aion tehdä: mä osallistun vuonna 2023 Nordic Fitness Expossa bikini fitneksen SM-kilpailuihin. Se tulee aika varmasti olemaan mun ensimmäinen ja hyvin todennäköisesti viimeinen bikini fitness -kilpailu ikinä. Okei, vauhtia saatan hakea tulokkaiden kilpailusta, joka järjestetään joitakin viikkoja ennen varsinaista Suomenmestaruustaistoa. Mutta kyllä se silti vähän erikoiselta tuntuu, että tällainen tavallinen pulliainen voi vaan yhtäkkiä pamahtaa kilpailemaan SM-sarjaan. Ei esikarsintaa, ei tarvetta aikaisempiin näyttöihin, ei oikeastaan minkäänlaisia vaatimuksia.
Mä luulen, että yksi tekijä bikini fitneksen suosion takana on nimenomaan se, että kynnys kisalavalle pääsyyn on matala ja, että lajissa menestyminen ei edellytä koko elämän mittaista valmistautumista. Huipulle on mahdollista ehtiä, vaikka kapuamisen aloittaisi vasta aikuisiällä. Se varmasti innostaa ja motivoi kaikkia niitä, joilla kilpailuviettiä ja kunnianhimoa piisaa, mutta varhaiset vuodet eivät syystä tai toisesta viitoittaneet kilpaurheilun pariin. Mun mielestä se on tosi oikein, koska kyllä vasta aikuisena voi tajuta, mitä haluaa aikuisena tehdä. Monessa urheilulajissa menestyminen eittämättä vaatii vuosien harjoittelun, mutta ei siitä ehdoin tahdoin pidä tehdä mitään kriteeriä urheilijaksi tulemiselle.
Enää mä en ajattele, että urheilijana oleminen on mahdollista vain jos takana on vuosien työ. Ajattelen, että urheilijana olo tarkoittaa pikemminkin sitä, että valitsee urheilun elämäntavakseen ja tekee sitä pitkäjänteisesti. Se vuosien työ voi siis ihan yhtä hyvin olla vasta edessäpäin. Musta ei tämän vuoden aikana tule urheilijaa. Mutta ei se johdu siitä, että mä aloitan harjoittelun vasta nyt tai että laji on juuri bikini fitness. Mulle fitness-vuosi on projekti, ei elämäntapa. Ja se projekti todellakin loppuu vuoden päästä. Mutta se, joka valitsee fitness-harjoittelun pidempiaikaiseksi kumppanikseen ja käy kisalavalla vähän useammin kuin kerran elämässään, saa mun mielestä kutsua itseään urheilijaksi. Vaikka ei kukaan kyllä multa ole siihen tähänkään mennessä lupaa kysellyt.