Että voi ihmistä väsyttää
Viime viikolla väsytti erityisen paljon, eikä tämäkään viikko kovin pirteissä tunnelmissa alkanut. Sekä mieli että keho tuntuvat olevan aivan uuvuksissa. Viime viikolla en selvinnyt yhdestäkään päivästä ilman päiväunia. Tälläkin hetkellä haaveilen pienistä torkuista, vaikka kello on vasta yksi päivällä!
Ohjelman mukaiset salitreenit on tullut tehtyä , mutta kyllä ne aikamoisessa sumussa ovat menneet. Jo alkulämmittelyn aikana alan toivoa treenin olevan ohi. Treeniliikkeet raahaudun läpi psyykkaamalla itseäni aina yksi sarja kerrallaan. Euforiaa, adrenaliiniryöppyä tai treenin jälkeistä voittamatonta fiilistä ei ole viime aikoina näkynyt. Salilta tulon jälkeen on lähinnä tehnyt mieli nukahtaa suihkuun.
Mun on myös viime aikoina tehnyt tosi usein mieli itkeä salilla. Ihan vaan sen takia, että tuntuu, etten jaksa, enkä pysty. Rauta on kyllä noussut ihan kohtuullisen hyvin, mutta kaikki ympärillä oleva on tuntunut olevan likaa. Kuntosalilla on kirkkaat valot ja musiikki soi kovaa. Ihmisiä puhisee ympärillä ja aina välillä joku rysäyttää raudat oikein kunnon kolinalla maahan. Väsyneelle mielelle ja uupuneelle keholle tuollaisessa ympäristössä on aika paljon kestettävää. Mä reagoin muutenkin moniin asioihin itkemällä: väsymykseen, nälkään, jännitykseen ja myöskin onneen, iloon ja helpotukseen. En mä oikeasti ole vielä kuntosalilla kertaakaan kyyneliä päästänyt valloilleen, mutta ei se kaukana ole ollut.
Olihan se odotettavissa, että jossain kohtaa projektia tulee seinä vastaan. Alussa kaikki oli uutta ja jännittävää. Sitten treenaamisesta tuli hyvä rutiini, josta sai energiaa arkeen ja ihasteltavaa peilikuvaan. Tällä hetkellä ollaan sitten siinä suvantovaiheessa, jossa treenaaminen maistuu puulta ja kuntosali tuntuu paikkanakin vastenmieliseltä.
Mutta kyllä mä myös tiedostan, ettei eteen noussut seinä tätä projektia pysäytä. Nyt on mietittävä, että miten sen yli kiivetään. Huomaan pohtivani paljon, että mikä on se oppi, joka tästä tilanteesta pitäisi onkeeni ottaa. Että yrittääkö keho sanoa, että ota hetki vähän rauhallisemmin ja älä vähään aikaan vaikka nosta sarjapainoja. Vai onko tämä seinä sittenkin lykätty eteen mielen vahvistamiseksi. Että nyt pitäisikin vaan löytää se sisäinen voima, jolla puskea täysillä eteenpäin, vaikka tekisikin mieli ottaa vähän rauhallisemmin. Mä en todellakaan vielä tiedä, kumpaa oppituntia mulle yritetään antaa. Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan itselleni, että tämäkin vaihe menee ohi ja parasta on tehdä edes jotain. Ei jokaisen treenin tarvitse olla mikään euforiaan siivittävä äärikokemus. Pitkillä juoksulenkeillä mä olen huomannut, että juoksemista ei kannata missään vaiheessa lopettaa. Välillä juoksuvauhti hidastuu etanan etenemiseksi, mutta silti sitä ei pidä lopettaa. Jos pysähdyn tai alan kävellä, niin juoksun jatkaminen on vaikeaa. Mutta, kun vaan jaksaa jatkaa vaikka kuinka hitaasti tahansa, niin se aallonpohja menee ohi. Jossain vaiheessa huomaa, että juoksu kulkee taas vaivatta ja tuntuu siltä, että jaksaisi juosta loputtomiin. Fitness-projektin suhteen mä taidan luottaa samaan taktiikkaan: eteenpäin mennään vaikka sitten välillä sillä etanan vauhdilla. Tässä on kuitenkin kyse prosessista ja tällaisina hetkinä tärkeintä lienee vaan pitää se prosessi käynnissä.
Mutta kyllä mua silti aika paljon edelleen väsyttää.
Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness