Kebab-tytön tarinat

Mä olen kebab-tyttö henkeen ja vereen. Mulle pizzeriassa käyminen tarkoittaa sitä, että tilataan kebabit ranskalaisilla. Kun mä olin lapsi, meidän lähellä oli Sump House -pizzeria. Sieltä meidän kolmen hengen perhe kävi välillä hakemassa herkkuruuat. Meidän tilauksessa oli aina kaksi pitsaa ja yksi kebab. Kebab kuului joka kerta mulle. Jotain mun rakkaudesta kebabiin kertoo myös se, että mä asuin kahdeksan vuotta Vuosaaressa. Siellä mun lähiravintola oli Vuosaaren Kebab Pizza. Kun mä soitin sinne tilatakseni ruokaa, tiesi henkilökunta jo puolesta lauseesta, mihin osoitteeseen tilaus toimitetaan. Olin siis jonkin sortin aktiiviasiakas. Tilaus oli aina sama: kebab ranskalaisilla. Pitsan tuosta ravintolasta tilasin tasan kerran. Ja silloin oli kyllä maailman kirjat sekaisin.

Mä rakastan kebabia, koska se on lohdullista, lämmittävää ja täyttävää. Rehellistä mättöä. Mä syön kebabia iloon, suruun ja ihan muuten vaan. Mutta tärkeää on, että sen saa syödä yksin. Pääsääntöisesti mä ajattelen, että yhdessä syöminen on paras tapa syödä melkein mitä vaan. Mutta kebabin kohdalla se ei päde. Mä haluan syödä kebabini yksin, sohvan pohjalle hautautuneena niin, että ruudulla pyörii jokin mun suosikki tosi tv-ohjelmista. Ah, se vasta on elämää.

Mä myönnän, että kebabin kohdalla olen luopunut muistakin moraalisista arvoistani kuin yhdessä syömisestä. Ruuan alkuperä yleensä kiinnostaa mua aika paljon. Mä haluan suomalaista, luomua, lähellä tuotettua, oikeista raaka-aineista tehtyä ja niin edelleen. Mutta, mitä kebabiin tulee, haluan mä tasan tarkkaan ainoastaan hyvää makua. Mä en siis kebabia tilatessani kysele raaka-aineiden alkuperästä, eikä mun mielessä siinä kohtaa käy lihan kotimaisuusaste. Mulla ei suoraan sanottuna ole mitään hajua edes siitä, mistä eläimistä mun suosikki kebabpaikkojen lastut on vuoltu. Yhden kerran olen kysynyt kebabravintolassa, että mitä eläintä niiden käyttämä kebabliha oiken on. Tarjoilija vastasi: ”En minä tiedä, kebab-eläin?”. Enpä ole sen jälkeen moisia kysellyt.

Mutta se maku! Se vasta tärkeää onkin. Mä olen syönyt elämäni aikana satoja kebabeja ja siihen joukkoon mahtuu helmiä ja hirvityksiä. Sen lisäksi, että mä olen kebab-tyttö, olen mä myös Kontulan tyttö. Enää mä kuitenkaan asu siellä. Olen silti sitä mieltä, että jos haluaa hyvän kebabin, kannattaa mennä Kontulaan. Siellä kebabeissa on monesti aivan omanlaisensa mausteinen kastike. Kastike ja muutama muu seikka mun mielestä ratkaisee, onko kebab mistään kotoisin.

Kastike

Kastike on mun mielestä kebabissa se juttu. Nykyään kebablastuja saa pakastealtaastakin, joten ravintolasta tilatussa kebabissa pitää olla jotakin sellaista, mitä ei kotikeittiössä ole tarjolla. Ja usein se on juuri kastike. Hyvä tomaattipohjainen kastike toimii mulle. Jogurttikastike sen sijaan herättää enemmän epäilyksiä. Ainakaan se ei saa olla annoksen ainoa kastike, koska silloin kebabista katoaa se lohdullinen lämmittävyys. Jogurttikastike sopii siis mun mielestä toisen kastikkeen rinnalle ja parhaimmillaan raikastaa kivasti tulista kokonaisuutta. Ne sadat syödyt kebabit ovat kuitenkin osoittaneet, että harvassa kebab-annoksessa jogurttikastike on onnistunut. Aika usein jogurttikastike tuppaa olemaan juoksettunutta paksua valkoista nestettä, joka muistuttaa lähinnä hiivatulehdusta. Yök!

Elämäni parasta kebabkastiketta mä olen maistanut Rovaniemellä. Rovaniemen keskustassa on siinä pienen ikuisuuden seissyt Torikeitaan Kebab. Torikeitaan kebabissa kastike on sinappipohjainen ja aivan tajuttoman hyvä. Siis tajunnanräjäyttävän hyvä. Se kastike jäi kerrasta mieleen ja sitä mä edelleen himoitsen säännöllisesti. Mun mielestä niiden pitäisi pullottaa sitä kastiketta ja alkaa myymään kaupoissa. Tai perustaa sivutoimipisteitä ja myydä kebabia useammassa paikassa. Tai tehdä mitä tahansa, jotta täältä Etelä-Suomestakin käsin olisi mahdollista saada sitä kastiketta. Oksat pois, kädet ylös, lippu tankoon. Se kastike oli käsittämättömän hyvää.

Ranskalaiset

Mä tilaan mun kebabin ranskalaisilla. Aina. Riisit, salaatit tai pitaleivät eivät mun maailmassa kuulu kebabannokseen. Se, missä ranskalaiset on, on kuitenkin olennaista. Mun mielestä ranskalaisten pitää aina olla kebabin alla. Silloin styroksiboksia avatessa ensimmäisenä vastaan tulee kebabliha ja annoksen kastike on valunut myös ranskalaisten päälle. Pääraaka-aineen pitää mun mielestä olla päällimmäisenä. Muutenhan kyseessä olisi ranskalaiset kebabilla. Ranskalaiset päällimmäiseksi sortuu latomaan yksi jos toinenkin. Jopa tuo ylistetty Torikeitaan kebab iski perunat päällimmäisiksi. Asiaan on kuitenkin helppo itse vaikuttaa. Aika usein mä tilausta tehdessäni pyydän laittamaan ranskalaiset nimenomaan kebablihan alle. Ja aika usein tuo pyyntö ei ole mikään ongelma.

Tulisuus

Potkua pitää kebabissa olla. Mun suurimmat kebab-pettymykset liittyvät tulisuuden puutteeseen. Kun odottaa saavansa mausteisen ja tulisuudellaan lämmittävän annoksen, on pettymys aika suuri, jos mustapippuri onkin ainoa käytetty mauste. Vuosaaren vuosina tässä asiassa ei onneksi tullut pettymyksiä, koska tilausta tehdessä sai erikseen valita ”tulinen mauste” vaihtoehdon.

Kebablastun pituus ja paksuus

Pitkä ja ohut. Sellaisena mä mieluiten syön kebablastuni. Ohuet lastut on helppo survoa suuhun yhdessä ranskalaisten kanssa. Pitkät lastut sottaavat suupielet ja saavat rasvan tarttumaan leukaan asti. Mutta juuri siitä kebabin syömisessä mun mielestä on kyse: syntisen hyvän rasvamätön innokkaasta ahmimisesta. Valkoiset pöytäliinat ja kynttilät kuuluvat ihan muiden ruokien yhteyteen. Ei se kaunista katseltavaa ole, mutta sen takia mä syön kebabini yksin.

Kebab on ollut mulle jo kaksi vuosikymmentä luotettava kumppani. Meidän suhde toimii hienosti, enkä varsinaisesti kaipaa siihen mitään uusia innovaatioita. Aika usein kaikenmaailman kebabkokeilut tuottavat lähinnä pettymyksen. Kanakebab ei vetoa muhun millään tapaa, koska siitä puuttuu ne olennasimmat: rasvaisuus ja ohuet pitkulaiset lastut. Espanjan Aurinkorannikolla erehdyin maistamaan suomalaisen Refla-ravintolan poro-kebabia. Idea kuulosti musta erinomaiselta, mutta toteutus ei miellyttänyt miltään osin. Pitaleipään käärityt porosiivut paprikan, amerikansalaatin ja jonkinlaisen majoneesipohjaisen kastikkeen kanssa, eivät mun mielestä olleet kebab-annos. Pitäydyn siis perinteisessä.

Tai on mulla mielessä yksi uusi tulokas, jolle voisin antaa mahdollisuuden. Ruoholahteen avautui tänä syksynä DIF Döner. Konseptina on tehdä tuoreista ja raikkaista raaka-aineista kebabia, jonka syöminen ei jätä huonoa omaatuntoa. Kuulostaa vähän epäilyttävältä, koska syntinen mättöateria on juuri se, mitä itse kebabilta kaipaan. Yksi perustajista on kuitenkin Akseli Herlevi. Se mies on vakuuttanut mut ruuanlaittotaidoillaan, koska Naughty Burgerista saa paitsi erinomaiset hampparit myös aivan älyttömän hyvät bataattiranskalaiset. Lisäksi Hesari (HS 10.10.22) kuvaili DIF Dönerin tarjontaa ”raikkaaksi ja röyhkeän runsaaksi”. Joten kyllä mä sille mahdollisuuden annan.

 

Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness