Kuntosalilta löysin itselleni sopivaa yhteisöllisyyttä
Kuntosalille on musta nykyään kiva mennä. Aluksi mä ajattelin, että ilo tulisi ulkoisten muutosten kautta. Siitä, että reisiin alkaa revetä erottuvia lihaksia, vatsan kohdalle saa pinnistettyä jonkinlaiset laatat tai kun huomaa hauiksen kasvaneen. Ulkoisten muutosten aikaansaaminen ottaa aikansa ja siksi mä olenkin innoissani siitä, että itse kuntosalilla käymisestä on löytynyt iloja!
Yhteisöllisyys. Se ei ollut ensimmäisenä mun mielessä, kun mietin, millaisia asioita tulisin kuntosalilla kokemaan. Mutta yllätys oli positiivinen. Parhaita ovat tietysti ne kerrat, kun saa mennä tekemään treenin yhdessä jonkun toisen kanssa. Tai vaikka tehtäisiin omia treenejä, niin mennään silti yhdessä. Mutta silloinkin, kun menen yksin, tuntuu siltä, että saan kuitenkin tulla osaksi joukkoa. Musta on ollut kiva huomata, että kuntosalilla kanssatreenaajaa moikataan tai edes pidetään ystävällisesti ovea auki. Tutulla salilla työntekijöiden kanssa voi tullessa tai mennessä vaihtaa pari sanaa tai pyytää apua tuntemattoman laitteen löytämiseen. Kerran tapahtui jopa sellainen ihme, että tuntematon tyyppi alkoi kuntosalilla juttelemaan. Se ilmeisesti huomasi, että tein pystypunnerruksia ihan päin prinkkalaa ja tuli ystävällisesti kysymään, saako antaa pari vinkkiä. Todellakin sai! Ei se ollut mitään pahantahtoista ilkeilyä, vaan ystävällinen ele sen eteen, etten hajottaisi olkapäitäni ihan täysin.
Mun aiemmat liikuntaharrastukset ovat olleet aika pitkälti ylhäisessä yksinäisyydessä tekemistä. Kun joogamatto on levitetty olohuoneen lattialle, ei siinä ole kukaan ollut kommentoimassa, että tuon liikkeen voisi tehdä vähän toisella tavalla. Lenkkipolullakaan ei ole liiemmin tullut kuulumisia kenenkään kanssa vaihdettua.
Yksilölajien parissa askarointi on ollut tietoinen valinta.Joukkuelajit eivät ole ikinä olleet mun juttu. Lapsena en harrastanut mitään sellaista, joka olisi pitänyt tehdä joukkueena. Aikuisiällä mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. Edelleen mä teen mieluiten yksin. Joukkuelajeista mua on työntänyt poispäin kilpailullisuus. Aika monet joukkuelajit perustuvat sille ajatukselle, että yksi joukkue kilpailee toista vastaan. Musta ei löydy teelusikallistakaan kilpailuhenkeä. Ajatus kilpailusta useimmiten lamaannuttaa mut täysin ja liikunnan lisäksi vältän muillakin elämän osa-alueilla viimeiseen asti tilanteita, joissa pitäisi jotenkin kilpailla toisia vastaan. Mä en siis kuulu siihen joukkoon, jonka tekeminen siirtyy kovemmalle tasolle, kun kuvioihin tulee kilpailuasetelma. Mun suorittaminen on parasta silloin, kun ei tarvitse mittelöidä ketään vastaan. Joukkuelajeihin liittyy mun ajatuksissa tietty kilpailuhenkisyyden vaade: muuten ei ehkä anna kaikkea joukkueensa eteen.
Kuten sanottu, joukkuelajit eivät ole meikäläisen pala kakkua. Mutta olen mä silti ihaillut ja vähän kadehtinutkin niihin liittyvää yhteisöllisyyttä. Musta se on makeeta, että joukkueesta muodostuu tiivis porukka, joilla on yhteinen juttu. Se yhteinen juttu ehkä auttaa menemään eteenpäin silloinkin, kun ei ihan jaksaisi. Ja ylipäätään se, että saa olla osa jotain yhteisöä, on mun mielestä etuoikeus.
Siksi musta tuntuu tosi kivalta, että mun uudessa liikuntaharrastuksessa on tällainen yhteisöllinen ulottuvuus. Ja nimenomaan sellaisen yhteisöllisyyden ulottuvuus, joka tuntuu sopivan juuri mulle. Kuntosalilla kaikki ovat tietyllä tapaa saman asian äärellä ja se yhdistää. Oma tekeminen ei kuitenkaan ole riippuvaista toisten menosta, eikä itse ole vastuussa toisten onnistumisista tai epäonnistumisista. Yhteisöllisyyden määrää voi myös säädellä. Jos on juttutuulella, niin rupatteluseuraa todennäköisesti löytyy. Toisina päivinä voi kuitenkin painella sisään ja ulos ilman sen suurempaa sosiaalisuutta. Omaa treeniohjelmaa voi toteuttaa, vaikka paikalla ei olisi ketään muuta ja toisaalta kenenkään toisen treeni ei mene pilalle, vaikka mä en juuri sinä päivänä itse jaksaisi tulla paikalle.
Kuntosalin tarjoama yhteisöllisyys tuntuu sopivan mulle tosi hyvin: ollaan yhteisen asian äärellä, mutta jokaisella on omat tavoitteensa ja tekemisen tapansa. Voisi asian ilmaista niinkin, että kuntosalilla ollaan samassa meressä, mutta omissa veneissä. Ja sehän mulle sopii.
Vaikka mulla on salielämää takana vasta vajaat kaksi kuukautta, tuntuu oma vakiosali jo varsin tutulta paikalta. Kanssakävijät alkavat ainakin kasvoiltaan tulla tutuiksi ja ympärille katsoessaan huomaa tunnistavansa tuttuja juttuja: tuolla tuo yksi taas harjoittelee fitness-poseerauksia, toisella näyttää olevan meneillään viikottainen sessio personal trainerin kanssa ja siellä se yksi perhe taas treenaa porukalla. Mä olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että kuntosali on kuin toinen koti. Nyt mä alan ymmärtää, mitä ne sillä tarkoittivat.
Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness