Mitä pitää tehdä, jos näkee kuntosalilla jonkun, jolla ei näytä olevan kaikki hyvin?

Kuntosali on siitä kiva paikka, että siellä näkee paljon hyvinvoivia ihmisiä. Yksi nostaa rautaa vielä raskaana ollessaankin, toinen alkaa jo tässä kohtaa vuotta olla kohtalaisen kadehdittavassa kesäkunnossa ja kolmas puskee yhdellä kädellä yhtä paljon painoa kuin minä työnnän kahdella jalalla. Kaiken tuon näkeminen tuntuu motivoivalta. Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa hyvinvoivat ihmiset rakentavat itselleen lisää hyvinvointia. Siihen porukkaan haluaa kuulua.

Mutta on kuntosaleillakin nurja puolensa. Se puoli, joka ei näy kestohymyillä kuorrutetuissa kuntosalimainoksissa ja jota ei nosteta markkinointisloganeihin. Kuluneen seitsemän kuukauden aikana mä olen käynyt kuntosalilla keskimäärin neljä kertaa viikossa. Kuntosaleja on tähän mennessä tullut testattua yhteensä kuusi. Tänä aikana silmiin on hyvinvointi-treenaamisen lisäksi osunut myös mun mielestä toisenlaista treenaamista.

Sillä toisenlaisella treenaamisella mä tarkoitan sitä, kun tulee sellainen tunne, ettei kanssatreenaajalla välttämättä ole kaikki hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vierestä katsottuna treenaaminen näyttää pakonomaiselta tai ihminen lopen uupuneelta. Välillä salilla saattaa samaan aikaan olla ihminen, jolla on päällä kolme takkia, vaikka sisälämpötila on selkeästi parinkymmenen asteen paremmalla puolella. Toisinaan viereisellä laitteella on treenaaja, jonka olemus on hyvin riutunut.

Tällaiset hetket ovat mulle tosi vaikeita. Kuntosali on kaikkien paikka ja siellä todellakin saa käydä ihan jokainen. Ei kuntosalikortteja pidä alkaa jakelemaan ulkonäön, olemuksen tai minkään muunkaan ominaisuuden perusteella. Useinhan liikunta tekee hyvää. Mutta samaan aikaan tiedän, että liikunnasta voi tulla myös kontrollin väline, jolla kuritetaan kehoa kohtuuttomasti. Tai, että liikunta voi olla rankaisukeino, jos ihminen kokee esimerkiksi syöneensä jotakin väärää. Tämä on musta sitä liikunnan nurjaa puolta.

Kun kuntosalilla puolen metrin päässä on ihminen, joka omaan silmään vaikuttaa ajautuneen liikunnan nurjalle puolelle, tekisi lähtökohtaisesti mieli tehdä jotain. Tekisi mieli mennä sen ihmisen luokse ja kysyä, että hei, onks sulla kaikki hyvin? Voinko mä jotenkin auttaa sua? Ethän sä ole täällä, koska luulet olevasi lihava tai koska ajattelet, että kehosi ansaitsee kohtuutonta kurittamista?

Mutta eihän noin voi tietenkään kenellekään tuntemattomalle mennä kuntosalilla sanomaan, olivat aikeet kuinka hyvät tahansa. Koska ei toisesta ihmisestä oikeasti voi ikinä tietää. Senhetkinen olemus ei välttämättä vastaa todellisuutta, ehkä ihminen onkin juuri löytänyt liikunnan toipuakseen jostakin toisesta haasteesta ja kenties niille kolmelle takillekkin on jokin ihan hyvä syy. Eikä maallikoiden todellakaan kuulu diagnosoida toisiaan. Se on koulutettujen lääkärien tehtävä.

Mutta silti. Joskus vaan tulee sellainen vahva tunne siitä, että tuolla toisella ei ehkä ole kaikki hyvin. Mä uskon aika isosti sellaiseen maailmaan, jossa jokainen voi olla toisen lähimmäinen. Että ei me voida täällä vaan kävellä toistemme ohi ja ajatella, että tuo asia ei kuulu mulle. Ei me voida ajatella, että joku yhteiskunta aina hoitaa. Yhteiskunta on ihmiset. Ja jos me ihmiset ei pidetä huolta toisistamme niin se tarkoittaa sitä, ettei sitä tee kukaan.

Siksi edellä kuvatut tilanteet ovat mulle vaikea rasti. Missä menee lähimmäisestä välittämisen ja moukkamaisen tunkeilun raja? Että mitä oikeasti pitää tehdä, jos näkee kuntosalilla ihmisen, jolla kaikki ei tunnu olevan hyvin?

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness