Onko nälkä kasvanut syödessä?

Tänään on kulunut 11 kuukautta, 1 viikko ja 1 päivä siitä, kun päätin aloittaa mun fitness-projektin ja nousta lavalle lokakuun 2023 bikini fitneksen SM-kisoissa. Tuohon kisapäivään on nyt aikaa 41 päivää. Kaikkihan alkoi ihan silkasta kokeilunhalusta. Mä halusin testata, voiko kisadieetin korvata kulinarismilla. Siis voinko päästä bikini fitness kuntoon vuodessa ilman, että punnitsen ruokia ja samalla nautin hyvistä makuelämyksistä. Mulle terveellinen elämä on ollut intohimo koko aikuisiän ja halusin haastaa sen näkemyksen, että hyvään kuntoon pääseminen vaatii ankeaa, askeettista tai ilotonta ruokavaliota. Terveellinen ruoka on aina tarkoittanut mulle myös hyvää makua ja siksi uskoin, että samalla reseptillä voin päästä kisakuntoonkin.

Koko tässä fitness-projektissa kyse oli siis alusta alkaen kokeilusta, oman elämäni ihmiskokeesta. Varsinaisen kisaamisen suhteen mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia tavoitteita. En haaveillut edustuspaikasta MM-kisoihin, finaaliin pääsystä tai oikeastaan minkäänlaisesta sijoituksesta. Sanoin jo alussa, että mua ei haittaa, vaikka olisin viimeinen.

Mun tavoite oli päästä sellaiseen kuntoon, että itse kehtaan nousta lavalle ja että sulautuisin siellä sen verran joukkoon, ettei kukaan ihmettelisi, mitä ihmettä mä siellä oikein teen.

Nyt fitnesselämää on takana melkein kokonainen vuosi ja kisatkin on jo oikeasti lähellä. Aloin pohtimaan, onko mun odotukset ja tavoitteet kisojen suhteen muuttuneet. Riittääkö mulle edelleen se, mitä lähdin alunperin tavoittelemaan vai onko nälkä kasvanut syödessä?

Tottakai mä olen välillä tämän vuoden aikana fantasioinut siitä, että olispas siistiä mennä ja voittaa kaikkien yllätykseksi se kirkkain mitali. Välillä paistattelen peilin edessä ja leikin sitä hetkeä, kun mut on juuri julistettu voittajaksi. Olen luonnollisesti myös suunnitellut kiitospuheen tätä suurta hetkeä varten. Ja toisinaan ajattelen, että finaaliin pääseminen olisi kyllä kova juttu, koska silloin saisi pokaalin. Se olisi kiva muisto tästä projektista. Ja mun työpöydällä olisi kyllä sille just passeli paikka.

Mutta nuo hetket ovat mulle kuitenkin vain ajatusleikkejä, eikä sellaisia aitoja toiveita ja tavoitteita. Kun mä mietin, mikä mut tekisi ylpeäksi niin kyllä se edelleen on se sama suoritus, jota lähdin alunperinkin hakemaan: pystyä kävelemään kisalavalle pää pystyssä ja näyttää siltä, että kuuluu joukkoon. Lisätoiveena, että pysyn pystyssä koko suorituksen ajan ja muistan hymyillä. Eikä voittaja oikeasti edes pidä mitään kiitospuhetta, joten se olisi jäänyt joka tapauksessa esittämättä.

Edelleen allekirjoitan myös sen ajatuksen, että mua ei haittaa, vaikka olisin viimeinen. Olen sanonut, että pidän vuosisadan juhlat, jos olen viimeinen, mutta piste-ero toiseksi viimeiseen ei ole kovin suuri. Ja jos mun sijoitus on mikä tahansa muu kuin viimeinen, niin silloin on vuosituhannen juhlien paikka.

Saattaa jonkun korvaan kuulostaa alisuorittamiselta ja kunnianhimottomalta. Kuka nyt menisi yhtään mihinkään kisaan, jos on valmis häviämään. Mutta mulle tässä ei ole ollut missään vaiheessa kyse ketään toista vastaan kilpailemisesta. Kyse on aidosta uteliaisuudesta ja halusta testata omaa teoriaa käytännössä. Sen vuoksi se, miten sijoitun suhteessa muihin ei ole olennaista. Sen lisäksi, että olen  omalla tekemiselläni halunnut murtaa terveellisen syömisen ankeuden myytin, olen mä tässä vuoden varrella osoittanut itselleni, että pystyn paljon enempää kuin olisin ikinä uskonut. Kyllä mäkin olen siis lähdössä voittamaan. Mutta vain itseni. Ja se riittää mulle paremmin kuin hyvin.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness