Aluksi mä ajattelin, että makuelämysten suhteen vuosi 2022 häviää heittämällä vuodelle 2021. Vuosi 2021 oli todella hyvä ruokavuosi. Silloin mä söin monta sellaista annosta, jotka saatan muistaa lopun elämääni. Äkkiseltään vuosi 2022 ei tuntunut tarjoilleen samanlaisia tajunnanräjäyttäviä ruokaelämyksiä. Mutta asiaa tarkemmin pohdittuani totesin, että kyllä myös vuosi 2022 maistui aika hyvältä.

Cafe de Paris, Geneve, Sveitsi

Cafe de Parisiin mä päädyin alkusyksyisellä Geneven ruokamatkalla. Mä majoituin Ranskan puolella, mutta rakastuin Geneveen palavasti. Halusin käydä Geneven keskustassa vielä viimeisenä matkapäivänä muutama tunti ennen lennon lähtöä. Aikaa ei ollut paljoa, mutta jotain hyvää piti vielä saada syödä. Olin jo aiemmin Geneven keskustassa käydessäni kiinnittänyt huomiota kävelykadulla oleviin punaisiin markiiseihin, joissa luki Cafe de Paris. Siellä mä päädyin syömään reissun viimeisen ehtoollisen. Ja onneksi niin, koska se ateria osoittautui tämän vuoden parhaaksi! Cafe de Paris oli päivällä yhden aikaan tupaten täynnä. Pöydät oli aseteltu vieri viereen ja puheensorina oli korvia huumaava. Mä rakastuin tuohon paikkaan jo ennen kuin olin syönyt suupalaakaan. Ravintolan konsepti on sellainen, että lounasaikaan tarjolla on tasan yksi menu, joka sillä kertaa sisälsi: alkuruuaksi vihreä salaatti ja pääruuaksi pihvi maustevoilla ja ranskalaisilla. Ne mä sitten otin ja loppu on historiaa. Mä olen ihminen, jolle salaatinlehdet eivät ole oikein minkään arvoista ravintoa. Mutta voi pojat, tuo vihreä salaatti oli tippaakaan liioittelematta paras koskaan syömäni. Eikä siinä ollut mitään muuta kuin sitä itseään eli vihreää salaattia ja taivaallinen vinegrette. Pihvi tarjoiltiin trangian kaltaisen laitteen päältä, jossa oleva kynttilä piti ruuan lämpimänä. Pihvi siis saapui pöytään tirisevän kuumana ja pysyi sellaisena koko ruokailun ajan.Se mitä pihvin alta löytyi oli kuitenkin vielä parempaa: maustevoi! Siihen maustevoihin mä dippasin jokaisen pihvin palan, upotin kaikki ranskalaiset ja lopuksi kauhoin lusikalla suoraan suuhun. Olisin varmaan nuollut lautasenkin, jollei se lautanen olisi ollut tulikuuma. Myöhemmin mä sain kuulla, että tuo paikka on suurin piirtein maailmankuulu maustevoistaan. En yhtään ihmettele miksi.

Onneksi osuin Cafe de Parisiin yksin, sillä kahden hengen pöytää ei olisi ollut vapaana

Frans & Chérie, Rovaniemi

Mä tykkään porosta, mutta täällä Etelä-Suomessa sen saaminen ei aina ole mikään läpihuutojuttu. Kannatti siis lähteä Lappiin asti hyvän poron perässä. Sitä tarjoili entinen Fransmanni, nykyinen Frans & Chérie. Makuja Lapista -menusta löytyi poron sisäfileetä Chérien tapaan. Mulla on sellainen mielikuva, että tuona iltana mä nautin kolmen ruokalajin menun. Pääruuan poro oli kuitenkin niin hyvää, etten mä muista alku- tai jälkiruuasta yhtään mitään. Mutta sen mä muistan, että sitä poroa ei paljoa tarvinnut pureskella, se suli suuhun.Mitä ravintolan nimeen tulee niin mun mielestä vaihtamalla ei parantunut. Fransmanni oli enemmän meikäläisen mieleen: hauska, helposti lausuttava ja mieleenjäävä. Mutta eipä ravintolan nimi annosta pahentanut.

Munkkis, Loimaa

Loimaan Munkkikseen on tainnut moni kulkea pitkänkin matkan mojovien munkkien perässä. Omaankin mahaan on useampi munkkiksen munkki sujahtanut. Mä voin kuitenkin ylpeänä ilmoittaa asioineeni Munkkiksessa myös niin, etten tilannut ainoatakaan munkkia. Munkkiksesta saa nimittäin myös ruokaa! Aurajuustohampurilainen, ristokkoperunat ja chilimajoneesi on takuuvarma tilaus, kun tämä tyttö menee Munkkikseen. Ihanien pulleiden, mutta päältä rapeiden ristikkoperunoiden päälle on raastettu kosolti juustoa, chilimajoneesissa on sellainen pikantti potku ja aurajuustohampurilaiseen aurajuustokastiketta on annosteltu sillä suurimalla kauhalla. Myyty!

Sivuraide, Sörnäinen

Mä olen tainnut ennenkin sanoa, että syön mitä vaan, jos se on hyvää. Valkoiset pöytäliinat ei paljoa auta, jos ruoka on kehnoa ja toisaalta taas hyvää sapuskaa voin kauhoa vaikka sikasaavista. Sivuraide on se paikka, johon menen, kun haluan jotain konstailematonta ja varmasti hyvää. Tuossa paikassa on sellaista rehellistä pubitunnelmaa, ilman että kukaan istuu siellä kännäämässä. Paikka on pieni ja hämärästi valaistu. Keittiön läheisyys saa myös ruokasalin hehkumaan lämpimänä. Palvelu on aina ystävällistä. Paikka saa mut rentoutumaan jo sisään astuttaessa. Ruokalistan leikkeleet on retroja, mutta maistuvia. Mä olen testannut Sveitsin leikkeen ja Herrantaskun. Sveitsin leikkeessä sisällä on kinkkutäyte ja Herrantaskusta löytyy katkarapuja ja aurajuustoa. Välillä elämässä voi ihan hyvin ajautua Sivuraiteelle.

Sveitsin leike

+ Minnin ja Liisin vohvelikahvila, Kartanonkoski, Vantaa

Kyseessä on kahden koululaisen pitämä pop-up kahvila, joka avataan ilmeisesti noin kerran kesässä. Jonkinlainen perinne näyttää kahvilasta muodostuneen, koska sen luukut on avattu jo useamman kerran. Yrittäjähenkinen koululaiskaksikko tarjoilee vohvelit suoraan asuintalon ikkunasta. Apuna häärii tietysti myös äitee. Viime kesänä listalta löytyi sekä suolaisia että makeita vohveleita. Mä tilasin mozzarella-pestovohvelin. Tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen oli niin hyvää, että piti käydä hakemassa ikkunaluukulta toinen. Kahvilaa pyörittävä kaksikko selvästi ymmärtää hyvien raaka-aineiden päälle: laadukas mozzarella, hyvä pesto ja vielä tuoreella basilikalla tehty viimeistely. Kunpa kyseinen kaksikko aikuisiksi kasvettuaan päättäisi perustaa ihan pysyvän vohvelikahvilan.

Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Mä olen kebab-tyttö henkeen ja vereen. Mulle pizzeriassa käyminen tarkoittaa sitä, että tilataan kebabit ranskalaisilla. Kun mä olin lapsi, meidän lähellä oli Sump House -pizzeria. Sieltä meidän kolmen hengen perhe kävi välillä hakemassa herkkuruuat. Meidän tilauksessa oli aina kaksi pitsaa ja yksi kebab. Kebab kuului joka kerta mulle. Jotain mun rakkaudesta kebabiin kertoo myös se, että mä asuin kahdeksan vuotta Vuosaaressa. Siellä mun lähiravintola oli Vuosaaren Kebab Pizza. Kun mä soitin sinne tilatakseni ruokaa, tiesi henkilökunta jo puolesta lauseesta, mihin osoitteeseen tilaus toimitetaan. Olin siis jonkin sortin aktiiviasiakas. Tilaus oli aina sama: kebab ranskalaisilla. Pitsan tuosta ravintolasta tilasin tasan kerran. Ja silloin oli kyllä maailman kirjat sekaisin.

Mä rakastan kebabia, koska se on lohdullista, lämmittävää ja täyttävää. Rehellistä mättöä. Mä syön kebabia iloon, suruun ja ihan muuten vaan. Mutta tärkeää on, että sen saa syödä yksin. Pääsääntöisesti mä ajattelen, että yhdessä syöminen on paras tapa syödä melkein mitä vaan. Mutta kebabin kohdalla se ei päde. Mä haluan syödä kebabini yksin, sohvan pohjalle hautautuneena niin, että ruudulla pyörii jokin mun suosikki tosi tv-ohjelmista. Ah, se vasta on elämää.

Mä myönnän, että kebabin kohdalla olen luopunut muistakin moraalisista arvoistani kuin yhdessä syömisestä. Ruuan alkuperä yleensä kiinnostaa mua aika paljon. Mä haluan suomalaista, luomua, lähellä tuotettua, oikeista raaka-aineista tehtyä ja niin edelleen. Mutta, mitä kebabiin tulee, haluan mä tasan tarkkaan ainoastaan hyvää makua. Mä en siis kebabia tilatessani kysele raaka-aineiden alkuperästä, eikä mun mielessä siinä kohtaa käy lihan kotimaisuusaste. Mulla ei suoraan sanottuna ole mitään hajua edes siitä, mistä eläimistä mun suosikki kebabpaikkojen lastut on vuoltu. Yhden kerran olen kysynyt kebabravintolassa, että mitä eläintä niiden käyttämä kebabliha oiken on. Tarjoilija vastasi: ”En minä tiedä, kebab-eläin?”. Enpä ole sen jälkeen moisia kysellyt.

Mutta se maku! Se vasta tärkeää onkin. Mä olen syönyt elämäni aikana satoja kebabeja ja siihen joukkoon mahtuu helmiä ja hirvityksiä. Sen lisäksi, että mä olen kebab-tyttö, olen mä myös Kontulan tyttö. Enää mä kuitenkaan asu siellä. Olen silti sitä mieltä, että jos haluaa hyvän kebabin, kannattaa mennä Kontulaan. Siellä kebabeissa on monesti aivan omanlaisensa mausteinen kastike. Kastike ja muutama muu seikka mun mielestä ratkaisee, onko kebab mistään kotoisin.

Kastike

Kastike on mun mielestä kebabissa se juttu. Nykyään kebablastuja saa pakastealtaastakin, joten ravintolasta tilatussa kebabissa pitää olla jotakin sellaista, mitä ei kotikeittiössä ole tarjolla. Ja usein se on juuri kastike. Hyvä tomaattipohjainen kastike toimii mulle. Jogurttikastike sen sijaan herättää enemmän epäilyksiä. Ainakaan se ei saa olla annoksen ainoa kastike, koska silloin kebabista katoaa se lohdullinen lämmittävyys. Jogurttikastike sopii siis mun mielestä toisen kastikkeen rinnalle ja parhaimmillaan raikastaa kivasti tulista kokonaisuutta. Ne sadat syödyt kebabit ovat kuitenkin osoittaneet, että harvassa kebab-annoksessa jogurttikastike on onnistunut. Aika usein jogurttikastike tuppaa olemaan juoksettunutta paksua valkoista nestettä, joka muistuttaa lähinnä hiivatulehdusta. Yök!

Elämäni parasta kebabkastiketta mä olen maistanut Rovaniemellä. Rovaniemen keskustassa on siinä pienen ikuisuuden seissyt Torikeitaan Kebab. Torikeitaan kebabissa kastike on sinappipohjainen ja aivan tajuttoman hyvä. Siis tajunnanräjäyttävän hyvä. Se kastike jäi kerrasta mieleen ja sitä mä edelleen himoitsen säännöllisesti. Mun mielestä niiden pitäisi pullottaa sitä kastiketta ja alkaa myymään kaupoissa. Tai perustaa sivutoimipisteitä ja myydä kebabia useammassa paikassa. Tai tehdä mitä tahansa, jotta täältä Etelä-Suomestakin käsin olisi mahdollista saada sitä kastiketta. Oksat pois, kädet ylös, lippu tankoon. Se kastike oli käsittämättömän hyvää.

Ranskalaiset

Mä tilaan mun kebabin ranskalaisilla. Aina. Riisit, salaatit tai pitaleivät eivät mun maailmassa kuulu kebabannokseen. Se, missä ranskalaiset on, on kuitenkin olennaista. Mun mielestä ranskalaisten pitää aina olla kebabin alla. Silloin styroksiboksia avatessa ensimmäisenä vastaan tulee kebabliha ja annoksen kastike on valunut myös ranskalaisten päälle. Pääraaka-aineen pitää mun mielestä olla päällimmäisenä. Muutenhan kyseessä olisi ranskalaiset kebabilla. Ranskalaiset päällimmäiseksi sortuu latomaan yksi jos toinenkin. Jopa tuo ylistetty Torikeitaan kebab iski perunat päällimmäisiksi. Asiaan on kuitenkin helppo itse vaikuttaa. Aika usein mä tilausta tehdessäni pyydän laittamaan ranskalaiset nimenomaan kebablihan alle. Ja aika usein tuo pyyntö ei ole mikään ongelma.

Tulisuus

Potkua pitää kebabissa olla. Mun suurimmat kebab-pettymykset liittyvät tulisuuden puutteeseen. Kun odottaa saavansa mausteisen ja tulisuudellaan lämmittävän annoksen, on pettymys aika suuri, jos mustapippuri onkin ainoa käytetty mauste. Vuosaaren vuosina tässä asiassa ei onneksi tullut pettymyksiä, koska tilausta tehdessä sai erikseen valita ”tulinen mauste” vaihtoehdon.

Kebablastun pituus ja paksuus

Pitkä ja ohut. Sellaisena mä mieluiten syön kebablastuni. Ohuet lastut on helppo survoa suuhun yhdessä ranskalaisten kanssa. Pitkät lastut sottaavat suupielet ja saavat rasvan tarttumaan leukaan asti. Mutta juuri siitä kebabin syömisessä mun mielestä on kyse: syntisen hyvän rasvamätön innokkaasta ahmimisesta. Valkoiset pöytäliinat ja kynttilät kuuluvat ihan muiden ruokien yhteyteen. Ei se kaunista katseltavaa ole, mutta sen takia mä syön kebabini yksin.

Kebab on ollut mulle jo kaksi vuosikymmentä luotettava kumppani. Meidän suhde toimii hienosti, enkä varsinaisesti kaipaa siihen mitään uusia innovaatioita. Aika usein kaikenmaailman kebabkokeilut tuottavat lähinnä pettymyksen. Kanakebab ei vetoa muhun millään tapaa, koska siitä puuttuu ne olennasimmat: rasvaisuus ja ohuet pitkulaiset lastut. Espanjan Aurinkorannikolla erehdyin maistamaan suomalaisen Refla-ravintolan poro-kebabia. Idea kuulosti musta erinomaiselta, mutta toteutus ei miellyttänyt miltään osin. Pitaleipään käärityt porosiivut paprikan, amerikansalaatin ja jonkinlaisen majoneesipohjaisen kastikkeen kanssa, eivät mun mielestä olleet kebab-annos. Pitäydyn siis perinteisessä.

Tai on mulla mielessä yksi uusi tulokas, jolle voisin antaa mahdollisuuden. Ruoholahteen avautui tänä syksynä DIF Döner. Konseptina on tehdä tuoreista ja raikkaista raaka-aineista kebabia, jonka syöminen ei jätä huonoa omaatuntoa. Kuulostaa vähän epäilyttävältä, koska syntinen mättöateria on juuri se, mitä itse kebabilta kaipaan. Yksi perustajista on kuitenkin Akseli Herlevi. Se mies on vakuuttanut mut ruuanlaittotaidoillaan, koska Naughty Burgerista saa paitsi erinomaiset hampparit myös aivan älyttömän hyvät bataattiranskalaiset. Lisäksi Hesari (HS 10.10.22) kuvaili DIF Dönerin tarjontaa ”raikkaaksi ja röyhkeän runsaaksi”. Joten kyllä mä sille mahdollisuuden annan.

Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness