Kun mä ensimmäisen kerran kuulin bikini fitness -lavalla olleen henkilön tituleeraavan itseään urheilijaksi, ajattelin, että täh! Tuli sellainen olo, että miten tuokin muka voi kutsua itseään urheilijaksi. Eihän se ole aloittanut lajin harrastamista varhaislapsuudessa, edennyt pikkuhiljaa nappulaliigasta ylempiin sarjoihin tai muutenkaan omistautunut asialleen vuosikausia. Tyyppi on tyyliin käynyt pari vuotta salilla, pistänyt bikinit päälle ja nyt sitä ollaan olevinaan urheilijoita. Huh huh!

Ajatukset ovat kuitenkin tuosta hetkestä aika paljon muuttuneet. Ensinnäkin olen ymmärtänyt, miten ummehtunut käsitys mulla urheilijuudesta oli. Ajattelin, että urheilijaksi voi itseään kutsua vain sellainen, joka on omistanut koko elämänsä lajin harjoittelemiseen. Siis suurin piirtein synnytyslaitokselta tai ihan viimeistään päiväkodin pihalta asti. Ja sitten tietysti kaikenlaisessa seuratoiminnassa mukana olo yhdistyi mun mielikuvissa vahvasti siihen, kuka voi olla urheilija. Toisin sanoen ajattelin, että urheilijaksi voi tulla vain sellainen, jonka vanhemmat ovat pistäneet pikkuisensa kulkemaan sitä polkua.

Muutama kuukausi sitten luin Hesarista jutun, jossa kyseenalaistettiin väittämä siitä, että mahdollisimman varhain tehty lajivalinta olisi paras tapa tulla menestyväksi urheilijaksi. Samassa jutussa kerrottiin myös Britannian kykyohjelmasta, jossa aikuisista ihmisistä valmennettiin huippu-urheilijoita. Kykyohjelmaan haettiin nuoria aikuisia, jotka pääsisivät ammattimaiseen valmennukseen eri urheilulajien parissa. Valintakriteerinä olivat ainoastaan oikeanlaiset ominaisuudet. Sillä, oliko henkilöllä urheilutaustaa, ei ollut mitään väliä. Ajatuksena oli, että urheilijaksi ja huippu-urheilijaksi voi tulla aikuisenakin. Mun mielestä se oli mullistava ajatus.

Tuolle ajatukselle näyttävät myös bikini fitness -kilpailut perustuvan. Kyseessä on laji, jossa harjoittelu mitä ilmeisemmin aloitetaan lähes aina vasta aikuisena tai teini-iässä. Jos siis urheilijan kriteerinä pidettäisiin lapsuudesta asti noudatettuja treenirutiineja, ei yksikään bikini fitness -kilpailija voisi ikinä kutsua itseään urheilijaksi. Bikini fitness -maailmaan tutustuminen onkin saanut mut pohdiskelemaan, mikä tekee urheilijan ja kuka saa olla urheilija.

Mä ajattelen, että paljon huomiota ja suosiota saavuttanut bikini fitness tuo raikkaan näkökulman siihen, kuka on urheilija ja miten urheilijaksi tullaan. Vanhempien valinnat, lapsuudessa saadut mahdollisuudet tai varhain yhteen lajiin sitoutuminen eivät ole ainoat mahdollisuudet tulla urheilijaksi. Mun mielestä se on tervetullut näkökulma.

Samalla kuitenkin bikini fitness -kilpailuihin liittyi sellaisia ominaisuuksia, jotka saavat mut edelleen ajattelemaan, ettei se pelkkä kisalavalle kapuaminen vielä urheilijaksi tee. Bikini fitness on siitä erikoinen laji, että ovi arvokisoihin on auki kenelle tahansa ja oikeastaan mitään kynnystä ei ole. Bikini fitness -ura on siis mahdollista aloittaa suoraan Suomenmestaruuskilpailusta. Niinhän mä itsekin aion tehdä: mä osallistun vuonna 2023 Nordic Fitness Expossa bikini fitneksen SM-kilpailuihin. Se tulee aika varmasti olemaan mun ensimmäinen ja hyvin todennäköisesti viimeinen bikini fitness -kilpailu ikinä. Okei, vauhtia saatan hakea tulokkaiden kilpailusta, joka järjestetään joitakin viikkoja ennen varsinaista Suomenmestaruustaistoa. Mutta kyllä se silti vähän erikoiselta tuntuu, että tällainen tavallinen pulliainen voi vaan yhtäkkiä pamahtaa kilpailemaan SM-sarjaan. Ei esikarsintaa, ei tarvetta aikaisempiin näyttöihin, ei oikeastaan minkäänlaisia vaatimuksia.

Mä luulen, että yksi tekijä bikini fitneksen suosion takana on nimenomaan se, että kynnys kisalavalle pääsyyn on matala ja, että lajissa menestyminen ei edellytä koko elämän mittaista valmistautumista. Huipulle on mahdollista ehtiä, vaikka kapuamisen aloittaisi vasta aikuisiällä. Se varmasti innostaa ja motivoi kaikkia niitä, joilla kilpailuviettiä ja kunnianhimoa piisaa, mutta varhaiset vuodet eivät syystä tai toisesta viitoittaneet kilpaurheilun pariin. Mun mielestä se on tosi oikein, koska kyllä vasta aikuisena voi tajuta, mitä haluaa aikuisena tehdä. Monessa urheilulajissa menestyminen eittämättä vaatii vuosien harjoittelun, mutta ei siitä ehdoin tahdoin pidä tehdä mitään kriteeriä urheilijaksi tulemiselle.

Enää mä en ajattele, että urheilijana oleminen on mahdollista vain jos takana on vuosien työ. Ajattelen, että urheilijana olo tarkoittaa pikemminkin sitä, että valitsee urheilun elämäntavakseen ja tekee sitä pitkäjänteisesti. Se vuosien työ voi siis ihan yhtä hyvin olla vasta edessäpäin. Musta ei tämän vuoden aikana tule urheilijaa. Mutta ei se johdu siitä, että mä aloitan harjoittelun vasta nyt tai että laji on juuri bikini fitness. Mulle fitness-vuosi on projekti, ei elämäntapa. Ja se projekti todellakin loppuu vuoden päästä. Mutta se, joka valitsee fitness-harjoittelun pidempiaikaiseksi kumppanikseen ja käy kisalavalla vähän useammin kuin kerran elämässään, saa mun mielestä kutsua itseään urheilijaksi. Vaikka ei kukaan kyllä multa ole siihen tähänkään mennessä lupaa kysellyt.

Mun fitness-projektin aikana mä aion ruokavalion suhteen suksia aivan omaa hiihtoani. Siihen en halua tai kaipaa ulkopuoliselta taholta ohjausta tai ohjelmaa. Mutta treeniohjelman mä halusin valmiina. Valmentajan kanssa tehtiin heti alussa peli selväksi: minä syön mitä haluan ja valmentaja kertoo, miten mä treenaan. Kumpikin pysyy tiukasti omalla tontillaan. Sovittu työnjako on toteutunut ja ohjelman mukaisia salitreenejä on nyt takana kolmisen viikkoa. Kuntosaliharjoittelun suhteen oikeastaan kaikki on mulle uutta ja opin omastakin treeniohjelmastani koko ajan lisää. Mutta sen verran olen jo tässä kolmen viikon aikana sivistynyt, että osaan kertoa mulla olevan nelijakoinen treeniohjelma. Kokonaisuuteen sisältyy siis neljä erilaista treeniä, joita tehdään vuorotellen. Joka toinen treeni kohdistuu yläkroppaan ja vastaavasti joka toinen alakroppaan. Yhteen viikkoon mahtuu neljä kuntosalikertaa ja kolme lepopäivää. Mun muskelinkasvatusohjelma näyttää tällä hetkellä tältä:

1. Selkä, olkapäät, kädet

Kulmasoutu tangolla 4×10-12

Ylätalja leveä myötäote 4×10-12

Alatalja V-kahvalla 3×10-12

Takaolkapäät laitteessa 3×12-15

Hauiskääntö tangolla 3×12-15

2. Jalat, takareisipainotteinen

Sumomaastaveto 4×10-12

Takareidet istuen 3×12-15

Kapea jalkaprässi jalat alhaalla levyssä 4×10-12

Askelkyykkykävely pitkä askel 3×12-15/jalka

Superina loitonnus + lähennys 3×12-15

3. Selkä, olkapäät, kädet

Pystypunnerrus 4×10-12

Superina vipunosto + etunosto 4×10-12

Pystysoutu tangolla 3×10-12

Pullover 4×12-15

Yhden käden kulmasoutu 3×10-12

Ojentajat taljassa narukahvalla 3×10-12

4. Jalat, etureisipainotteinen

Takakyykky 4×10-12

Hack-kyykky 4×10-12

Reidenojennus 3×12-15

SJMV eli suorin jaloin maastaveto 3×10-12

Yhden jalan lantionnosto 3×12-15

Kun mä aloin kuntoilla kyseisen ohjelman mukaan, tunsin mä tarvitsevani sanakirjaa. Melkein jokainen treeniohjelmaan kirjattu liike oli mulle jo sananakin vieras. Onneksi Google on ihan yhtä viisas saliliikkeiden kuin kaikkien muidenkin asioiden suhteen. Ensimmäiset treenit sujui niin, että ensin tehtiin Googlen opeilla yhtä liikettä ja sitten syötettiin hakukoneeseen seuraavan liikkeen nimi. Nyt minä ja mun treeniohjelma ollaan tultu jo huomattavasti tutummiksi. Tiedän jo esimerkiksi sen, että superina tehtävä sarja tarkoittaa sitä, ettei pidetä taukoa kahden liikkeen välissä. Mutta edelleen mun pitää tarkistaa, mikä se pystysoutu tangolla nyt olikaan ja missä laitteessa takakyykky tehdään. Välillä vastaus löytyy Googlesta, toisinaan viestitän kysymykseni suoraan valmentajalle.

Myös suosikki- ja inhokkitreenit ovat valikoituneet. Lähtökohtaisesti mä tykkään eniten laitteissa tehtävistä liikkeistä. Vapailla painoilla touhutessa epäonnistumisen mahdollisuuksia tuntuu aina olevan enemmän. Ja silloin myös pitää itsellään olla paljon enenmän tietoa esimerkiksi oikeasta liikeradasta. Laitteeseen istahtaessa jo asento johon siinä ajautuu, antaa aika paljon vihiä siitä, mitä pitäisi tehdä. Entisenä lastentarhanopettajana tunnustan tukikuvien tärkeyden, joten kuntosalilaitteiden kyljestä löytyvät kuvalliset ohjeet kyllä miellyttävät meikäläistä.

Mun inhokkitreeni on ehdottomasti treeni numero neljä eli etureisipainotteinen jalkatreeni. Takakyykky ja hack-kyykky saavat mut voimaan pahoin. Siis ihan kirjaimellisesti. Mä olen aika herkkä tulemaan huonovointiseksi ja jo tässä kohtaa elämääni olen oksentanut kaikissa kuviteltavissa olevissa paikoissa. Siis kaikissa. Synnytyslaitos, olohuoneen lattia, bussipysäkki, lentokone. Koettu on. Liikkeet, joissa pitää mennä ylös ja alas nostavat poikkeuksetta oksennuksen suuhun. Kun kuvioon lisätään vielä mun maailmassa raskas paino, niin ei auta kuin toivoa, että ämpäri on lähellä. Mä en siis tähän mennessä ole treenannut veren vaan oksennuksen maku suussa. Lisäksi mun treeniohjelman vaikein liike on lykätty etureisipäivään. SJMV tarkoittaa suorin jaloin maastavetoa. Mun mielestä kyseinen kirjainyhdistelmä voisi yhtä hyvin tarkoittaa: selkää jomottaa melkein välittömästi. Tuota liikettä mä en toistaiseksi ole oppinut tekemään alkuunkaan oikein. Joka kerta lopputuloksena on vain selkäkipua. Liikettä on katsottu Youtube-videolta ja yhdessä valmentajan kanssa. Mutta, kun yritän tehdä sitä yksin niin pieleen menee. Viime etureisitreenin yhteydessä annoin suosiolla olla tein korvaavaa liikettä laitteessa.

Suosikkitreenikin on onneksi löytynyt! Se on treeni numero kaksi eli takareisipainotteinen jalkatreeni. Etureisien ja takareisien treenaamisella on siis mun mielestä eroa kuin yöllä ja päivällä. Tässä ohjelmassa oli mulle ennestään tuttuja liikkeitä. Jalkaprässissä olen aiemminkin puhissut ja myös loitontaja- ja lähentäjälaitteissa on istuttu. Mä myös nautin siitä, kun saan tehdä liikkeitä omalla painolla. Aiemmin olen harrastanut joogaa, joten kehonpainolla tehtävät liikkeet tuntuu ihan eri tavalla omilta kuin raudan nostelu. Askelkyykkykävely on mun ehdoton suosikki. Sitä tehdessä tuntuu, että voimat riittää hyvin ja tulee ylpeä olo, kun jaksaa painaa askeleen ihan alas asti.

Mä en ole mitenkään salamarakastunut kuntosalitreenaamiseen ja edelleen joka treenin aikana toivon, että loppuisipa tämä jo. Mutta en ole millään tapaa yllättynyt siitä, ettei minä ja kuntosali vielä mahduta saman vaaleanpunaisen kuplan sisälle. Treenikausi on mun kohdalla vasta alussa ja oikeastaan tällä hetkellä enemmän opettelen treenaamaan kuin varsinaisesti treenaan. Voimatasot mun kohdalla olivat lähtötilanteessa varmaan sellaiset keskinkertaiset. Kyky sietää epämukavaa tunnetta sen sijaan oli ja on varmaan keskivertoa heikompi. Mä huomaan, että kuntosalilla mun tekee aika usein mieli itkeä. Siis ihan vaan siksi, että tuntuu ikävältä. En ole vielä lähelläkään sitä pistettä, että millään tapaa nauttisin hapotuksen tai poltteen tuntemuksista. Sellainen repivä, kovat piipussa tekeminen ei ole mulle se ominaisin juttu. Tiedostan, että tällä hetkellä mennään vielä todella pienillä painoilla ja oikeasti kovan tekemisen ajat ovat vasta edessäpäin. Ja sitä mä vähän pelkään, sillä jo nyt tämä vähä tuntuu mun pään sisällä aika paljolta. Ja todella epämukavalta.

Mutta ei tämä kuntosaliharjoittelu ole mua katumapäälle saanut. Aluksi mä ihmettelin, kun mun valmentaja sanoi, että painoja pitää koko ajan hiljalleen nostaa. Se kuulosti tuskaiselta. Nyt mä huomaan kuitenkin pieniä ilonpilkahduksia niissä hetkissä, kun yhtäkkiä jaksan tehdä yhden käden kulmasoutua pari kiloa painavammalla käsipainolla tai kun jalkaprässiin voi viimeisen sarjan kohdalla ladata kahdenksan kiloa lisää. Olo on kuin voimanaisella.

Mä olen myös tosi iloinen siitä, että nyt kerrankin mä opin treenaamaan kuntosalilla oikein. Tuntemattomat liikkeet pakottavat katsomaan ohjevideoita oikeasta tekniikasta ja henkilökohtainen valmentaja todellakin katsoo, miten juuri minä ne liikkeet teen. Mä en tiedä tulenko tämän projektin jälkeen käymään kuntosalilla erityisen aktiivisesti. Tuskin nyt ainakaan tähän tahtiin. Mutta joku päivä mustakin tulee vanha. Ja erityisesti silloin lihasmassan ylläpito saattaa vaatia vähän muutakin kuin pelkkää arkiliikuntaa. Siksi olen kiitollinen siitä, että nyt nuorena opettelen tekemään oikein ne liikkeet, joita vanhempana terveyteni ylläpitämiseksi voin hyvinkin tarvita.