Tänään on kulunut 11 kuukautta, 1 viikko ja 1 päivä siitä, kun päätin aloittaa mun fitness-projektin ja nousta lavalle lokakuun 2023 bikini fitneksen SM-kisoissa. Tuohon kisapäivään on nyt aikaa 41 päivää. Kaikkihan alkoi ihan silkasta kokeilunhalusta. Mä halusin testata, voiko kisadieetin korvata kulinarismilla. Siis voinko päästä bikini fitness kuntoon vuodessa ilman, että punnitsen ruokia ja samalla nautin hyvistä makuelämyksistä. Mulle terveellinen elämä on ollut intohimo koko aikuisiän ja halusin haastaa sen näkemyksen, että hyvään kuntoon pääseminen vaatii ankeaa, askeettista tai ilotonta ruokavaliota. Terveellinen ruoka on aina tarkoittanut mulle myös hyvää makua ja siksi uskoin, että samalla reseptillä voin päästä kisakuntoonkin.

Koko tässä fitness-projektissa kyse oli siis alusta alkaen kokeilusta, oman elämäni ihmiskokeesta. Varsinaisen kisaamisen suhteen mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia tavoitteita. En haaveillut edustuspaikasta MM-kisoihin, finaaliin pääsystä tai oikeastaan minkäänlaisesta sijoituksesta. Sanoin jo alussa, että mua ei haittaa, vaikka olisin viimeinen.

Mun tavoite oli päästä sellaiseen kuntoon, että itse kehtaan nousta lavalle ja että sulautuisin siellä sen verran joukkoon, ettei kukaan ihmettelisi, mitä ihmettä mä siellä oikein teen.

Nyt fitnesselämää on takana melkein kokonainen vuosi ja kisatkin on jo oikeasti lähellä. Aloin pohtimaan, onko mun odotukset ja tavoitteet kisojen suhteen muuttuneet. Riittääkö mulle edelleen se, mitä lähdin alunperin tavoittelemaan vai onko nälkä kasvanut syödessä?

Tottakai mä olen välillä tämän vuoden aikana fantasioinut siitä, että olispas siistiä mennä ja voittaa kaikkien yllätykseksi se kirkkain mitali. Välillä paistattelen peilin edessä ja leikin sitä hetkeä, kun mut on juuri julistettu voittajaksi. Olen luonnollisesti myös suunnitellut kiitospuheen tätä suurta hetkeä varten. Ja toisinaan ajattelen, että finaaliin pääseminen olisi kyllä kova juttu, koska silloin saisi pokaalin. Se olisi kiva muisto tästä projektista. Ja mun työpöydällä olisi kyllä sille just passeli paikka.

Mutta nuo hetket ovat mulle kuitenkin vain ajatusleikkejä, eikä sellaisia aitoja toiveita ja tavoitteita. Kun mä mietin, mikä mut tekisi ylpeäksi niin kyllä se edelleen on se sama suoritus, jota lähdin alunperinkin hakemaan: pystyä kävelemään kisalavalle pää pystyssä ja näyttää siltä, että kuuluu joukkoon. Lisätoiveena, että pysyn pystyssä koko suorituksen ajan ja muistan hymyillä. Eikä voittaja oikeasti edes pidä mitään kiitospuhetta, joten se olisi jäänyt joka tapauksessa esittämättä.

Edelleen allekirjoitan myös sen ajatuksen, että mua ei haittaa, vaikka olisin viimeinen. Olen sanonut, että pidän vuosisadan juhlat, jos olen viimeinen, mutta piste-ero toiseksi viimeiseen ei ole kovin suuri. Ja jos mun sijoitus on mikä tahansa muu kuin viimeinen, niin silloin on vuosituhannen juhlien paikka.

Saattaa jonkun korvaan kuulostaa alisuorittamiselta ja kunnianhimottomalta. Kuka nyt menisi yhtään mihinkään kisaan, jos on valmis häviämään. Mutta mulle tässä ei ole ollut missään vaiheessa kyse ketään toista vastaan kilpailemisesta. Kyse on aidosta uteliaisuudesta ja halusta testata omaa teoriaa käytännössä. Sen vuoksi se, miten sijoitun suhteessa muihin ei ole olennaista. Sen lisäksi, että olen  omalla tekemiselläni halunnut murtaa terveellisen syömisen ankeuden myytin, olen mä tässä vuoden varrella osoittanut itselleni, että pystyn paljon enempää kuin olisin ikinä uskonut. Kyllä mäkin olen siis lähdössä voittamaan. Mutta vain itseni. Ja se riittää mulle paremmin kuin hyvin.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Kisoihin on aikaa nyt kahdeksan viikkoa ja se näkyy tietysti myös lautasella. Lavallehan pitäisi pystyä menemään mahdollisimman vähillä rasvoilla, sopusuhtaisella kropalla ja tietysti kauniilla lihaksistolla. Mulla missiona on alusta asti ollut astella kisalavalle hyvää ruokaa hylkäämättä ja siitä aion pitää kiinni myös viimeisten kahden kuukauden aikana.

Se mistä se hyvä koostuu on nyt kuitenkin olennaista, kun keho on tarkoitus laittaa kisakuntoon. Huhtikuussa mä totesin, että Vähärasvaisuuden aika on täällä. Silloin aloin isommalla kädellä karsimaan ruokavaliosta rasvaa pois ja etenemään sitä kohti, että lavalla kropassa todella olisi enemmän lihasta kuin rasvaa. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että ravintosisältöjä tutkaillessa 10% rasvapitoisuus on ehdoton maksimi, mieluusti paljon alle.

Esimerkiksi kasviproteiinien rasvapitoisuuksissa on varsin suuriakin eroja. Siinä missä vaikka Beanitin maustamattomassa härkiksessä rasvapitoisuus on 10%, on se Härkis kaurajauhiksessa vain 2,8%. Mun ruokavaliossa helposti käytettävät kalatuotteet on myös kova juttu, joten erilaisten valmiiden kalapihvien rasva-arvoja on tullut tutkailtua. Näissäkin erot ovat melkoisia. Norronin sitruunan ja limen makuisissa kalatassuissa rasvaa on 18%, kun taas Hätälän muikkuli muikkupihveistä rasvaa löytyy vain 8,2%.

Hyvää syötävää on siis löytynyt myös vähärasvaisuuden kaudella ja useimmat lempituotteet ovat saaneet pysyä ruokavaliossa tai sitten ne on ollut helppo korvata vastaavalla, mutta vähärasvaisemmalla vaihtoehdolla. Olenpa myös saanut huomata, että ruuanlaitto ilman öljyä onnistuu vallan mainiosti, kun pannulle lorauttaa sen sijaan vähän vettä. Makua ruokiin saa sitten tuoreista yrteistä ja hyvästä maustevalikoimasta. Se, mikä öljyn maussa menetetään, muilla mausteilla korvataan.

Nyt elokuussa alkoi taas uusi aikakausi, kun siirryin myös vähempien hiilihydraattien aikaan. Perunaa ei mun lautasella ole tainnut puoleen vuoteen muutenkaan näkyä, mutta nyt myös pastojen ja riisien syöminen on vähäisempää. Pastaa ja riisiä lisään tällä hetkellä annokseen ainoastaan neljällä aterialla viikossa: salipäivien lounaille. Puuron sijaan olen jo useamman kuukauden syönyt aamupalaksi rahkaa marjoilla. Tämä olisi tapahtunut todennäköisesti ilman fitness-elämääkin, sillä kesäisin kylmät aamupalat ovat mun maailmassa kovassa huudossa.

Vaikka ensin lähti rasvat ja nyt yhä enenevissä määrin myös hiilihydraatit, en mä ole kokenut suurta luopumisen tuskaa. Ja kun katson lautasta ja jääkaappia, niin hyvältä näyttää edelleen: paljon värejä ja monia erilaisia tuotteita. Ja mikä tärkeintä: fitness-elämä maistuu edelleen hyvältä.

Mä ajattelen niin, että aina samaan aikaan, kun luovun jostain, san myös ruokavaliooni jotakin lisää. Nyt esimerkiksi pastojen ja riisien tilalle on tullut bataatti ja syksyn myötä sesonkiin tulevat kurpitsat. Ja voi että mä rakastan niitä! Siinä kohtaa, kun kalapihvin kanssa haarukoi suuhun uunissa pehmeäksi ja makeaksi paahdettua myskikurpitsaa, ei kauheasti tunnu siltä, että olisi menettänyt yhtään mitään. Ja hiilariahan myskikurpitsassa on monta kertaa vähemmän kuin vaikka pastassa.

Tuoreita ja kuivattuja hedelmiä syön edelleen paljon ja niiden myötä hiilaria tietysti tulee kroppaan. Kesän aikana olen myös estoitta nauttinut mun ikisuosikeista herneistä, kirsikoista ja mansikoista. Hedelmät ja marjat on todellakin iso osa mun ruokavaliota. Siinä missä ravintosuositukset asettaa minimiksi puoli kiloa päivässä, saattaa mulla parhaimmillaan mennä niitä puoli kiloa yhdellä aterialla.

Ja tämä on nyt se osuus, jossa tulen varmaan viimeisinä viikkoina kokemaan jonkinlaista luopumisen tuskaa. Mun käsittääkseni kisalavalla kropan pitää olla melko kuiva ja sen vuoksi tuskin voin viimeisinä viikkoina syödä kiloa kirsikoita iltapalaksi. Mutta kynsiä en ajatellut alkaa edelleenkään syömään ja tähänkään mennessä muutokset ruokavaliossa eivät ole vieneet pois sitä tärkeintä: nautinnollisuutta. Uskonkin, että myös hedelmätiimille löytyy viimeisiksi viikoiksi hyviä vaihtopelaajia. Olen toiveikas.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness