Fitness-projekti on tuonut mun elämään monia sellaisia asioita, joita siinä ei muuten olisi. Yksi niistä asioista on ulkonäköjutut. Mä olen kyllä ollut koko elämäni esteetikko, jonka sielua taidenäyttelyt ravitsee ja jonka kotona on aina siistiä. Kauniit kukat tekee mut onnelliseksi ja saatan innostua tavattomasti jostain upeista astioista tai veistoksista.

Mutta mitä omaan ulkonäköön tulee, sen suhteen asiat ovat olleet vähän toisin. Mä olen nainen, jonka naamassa ei ollut meikkiä edes alttarille astellessani. Kampaajalla taisin käydä viimeksi viime vuosituhannella ja kuivat latvat leikkaan kerran vuodessa kotona Fiskarseilla. Mun kylppäristä kauneudenhoitotuotteita löytyy viisi: shampoo, hoitoaine, vartalorasva, perusvoide ja deodorantti. Niillä mennään. Oli kyseessä sitten koti-ilta tai kolmen ruokalajin illallinen.

Pitkään vähäinen kiinnostus ulkonäköasioihin oli mulle jotenkin ylpeydenaihe. Mä aina mehustelin sillä ajatuksella, että minussa on parasta aivot, eikä ulkonäkö ja minä olen tuollaisen pinnallisen bimboilun yläpuolella. Jotenkin ajattelin, että se on joko tai: ihminen on joko syvällinen tai pinnallinen.

Jo kouluaikoina mulle kelpasi siskon vaatekaapin jämät, eikä mua haitannut ollenkaan se, että luokkakaverit kutsuivat hikeksi. Oli muka jotenkin siistiä olla ennemmin älykäs kuin hyvännäköinen.

Nyt kun ajattelen aiempia ajatuksiani, niin naurattaa, itkettää ja ennen kaikkea nolottaa. Mitä rajoittuneita ajatuksia mulla olikaan! Ja miten ristiriidassa ne olivat sen kanssa, että monessa muussa asiassa mä uskon siihen, ettei tarvitse valita. Voi ottaa molemmat. Tai kaiken. Tai ainakin enemmän kuin yhden vaihtoehdon. Koska kuten me kaikki tiedämme: ulkonäöstä kiinnostuminen ei alenna älykkyysosamäärää. Ja toisaalta myös: pinnallisista jutuista kieltäytyminen ei tee kenestäkään yhtään sen fiksumpaa.

Onneksi fitnesselämä on pakottanut mut myös ulkonäköjuttujen äärelle. Yhtäkkiä elämä onkin muuttunut sellaiseksi, että googletan iltaisin kivoja hiuskoristeita kisapäivää varten, säntäilen pitkin Mannerheimintietä etsimässä ripsiväriä ja keskustelen siskon kanssa siitä, minkä väriset kynnet sopisi kisabiksujen kanssa. Ja mitä ihmettä! Mä huomaan nauttivani siitä!

Ja mikä parasta: mä huomaan, ettei se ole mistään pois. Ja tietyllä tapaa mä huomaan mun aiempien ajatusteni olleen aikamoista itsepetosta, koska a) hyvältä näyttäminen ei ole bimboilua. Se on sitä, että näyttää hyvältä ja siinä se. Kaikki muu selviää sitten tutustumalla ihmiseen.  Ja b) Kyllä mua aiemminkin ulkonäköjutut ovat kiinnostaneet. Mä en vaan ole kehdannut sanoa sitä ääneen, koska olen ajatellut, että se on niin turhanpäiväistä. Nykyään mä ajattelen, ettei mikään, mikä tuottaa iloa ole turhanpäiväistä.

Musta on mahtavaa, että mä koen saaneeni elämääni yhden ihan uuden ulottuvuuden lisää. Kuulostaa suureelliselta, mutta tietyllä tapaa se on tehnyt musta kokonaisemman. Koska sitä ihminen on: kokonaisuus. Meissä kaikissa on pinta ja sisin. Eivätkä ne ole mikään taistelupari, joista vain toinen jää henkiin. Ne ovat saman kokonaisuuden osat, joista kumpikin ansaitsee tulla vaalituksi.

En mä edelläänkään osaa tai jaksa meikata ja kampaajalle tuskin varaan aikaa ihan lähitulevaisuudessa. Mutta jatkossa mä aion häpeilemättä sanoa, että musta myös pinnalliset jutut ovat kivoja ja tuottavat mulle iloa. Mä huomaan rakastavani kauniita vaatteita ja ihania kenkiä. Ja kyllä sen voi sanoa ääneen. Ennen mä väitin, etteivät käsilaukut ole mun juttu, vaikka oikeasti musta on ihan sairaan siistiä löytää joku makee ja vähän överi veska.

Eivätkä nuo korkkarit tai käsilaukut ole millään tapaa vieneet elintilaa mun muilta mielenkiinnonkohteilta. Ei tarvinnut valita. Hyvältä näyttäminen tuntuu hyvältä ja sen toteamisessa ei pitäisi olla mitään pahaa. Mutta siinä kohtaa menee pieleen, jos alkaa ajatella, että se on kaikki mitä ihmisessä on. Ja mikä absurdi oletus se onkaan. Nyt tulee vähän timosoinimainen letkautus, mutta eihän mukaan oleta vesimeloninkaan olevan vihreä, sen perusteella, että kyseinen väri löytyy kuoresta. Samassa kokonaisuudessa voi siis olla erinäköisiä osia.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Tällä viikolla olin mun siskon kanssa ostoksilla ja sisko halusi Hesestä pehmiksen churroilla. Sisko kysyi, onko mun vaikea katsoa, kun se vetää pehmistään. Korosti vielä, että annoksen churrot ovat sitten sellaisia ihanan lämpimiä. Totesin, että ei ole vaikea katsoa, anna mennä vaan. Taannoin yksi kaveri halusi iltapalaksi nugetit pikaruokapaikasta. Kysyipä hänkin, tekeekö mun pahaa katsoa hänen syöminkejään. Vastaus oli silläkin kertaa sama: nauti nugeteistasi, ei ole ongelma. Samalla tavalla olen vastannut kaikille niille, jotka ovat kysyneet, haittaako, jos syövät mun seurassa irtokarkkeja, suklaata, tilaavat itselleen drinkin tai kaatavat lasin viiniä. Ei todellakaan haittaa!

Musta on tietysti kiva, että kaverit ja sukulaiset huomioivat mut ja kyselevät hyväntahtoisesti, aiheuttaako heidän herkkujen syömisensä mun fitness-prjojektille ylitsepääsemättömiä houkutuksia. Mä olen kuitenkin huomannut, että toisten syömisten tai juomisten seuraaminen ei ole mulle minkäänlainen ongelma, vaikka tällä hetkellä elänkin tätä fitness-elämää.

Tuossa yksi päivä asiaa pohdiskellessani tajusin, että siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen syy on se, että mä itsekin syön koko ajan hyvää ruokaa, joka vatsan täyttämisen lisäksi myös antaa makunystyröille virikettä ja tekee oikeasti iloiseksi. Mun fitness-projektissahan on kyse kulinaristin kisadieetistä. Ja se tarkoittaa sitä, että mä joka päivä elän todeksi uskomustani, jonka mukaan ruuan terveellisyyden ja maun väliltä ei tarvitse valita. Voi saada molemmat. Siispä siinä vaiheessa, kun sisko lusikoi suuhunsa sitä pehmistä niillä kuuluisilla LÄMPIMILLÄ churroilla, ei mulla herännyt mitään mielitekoja. Tiesin, että omassa jääkaapissa odottaa supermakea sokeriton proteiinipitoinen piiras, jota nauttisin iltapalaksi. En siis kokenut jääväni mistään paitsi. Ja se on juuri se juttu, jonka takia mun on helppo olla sellaisissa tilanteissa, joissa toiset herkuttelee. Tiedän koko ajan, että ei se munkaan seuraava annos mikään aneeminen ilmestys ole.

Toinen syy siihen, miksi toisten herkuttelun katsominen on helppoa, on se, että kyseessä on valinta jonka mä tekisin joka tapauksessa. Mun fitness-projekti kestää vuoden, mutta terveellinen elämä ei ole mulle mikään 12 kuukauden projekti. Terveellinen elämä on mulle elämäntapa, intohimo, onnen lähde ja nykyään myös itsestäänselvyys. Mä kasvoin sellaisessa kodissa, jossa ruuan laadulla ei todellakaan juhlittu. Syötiin sitä, mikä oli halpaa. Siis yleensä sitä kaikkein halvinta. Ja sitten oli niitäkin hetkiä, kun ei syöty oikeastaan mitään, koska rahat mun lapsuudenkodissa oli tiukoilla. Se, että nyt aikuisena saan joka päivä syödä laadukasta, ravintorikasta ja omien arvojen mukaista ruokaa on mun maailmassa siunaus. Siitä mä olen joka päivä kiitollinen ja se ihan oikeasti tekee mut onnelliseksi.

Mä en siis koe, että ruuan suhteen fitness-projekti pakottaisi mua tekemään jotakin sellaisia valintoja, joita en normaalisti tekisi. Salilla pumppaaminen on välillä ponnistelua, mutta mikään syömiseen liittyvä ei oikeastaan koskaan. En mä nimittäin normaalioloissakaan söisi jäätelöä välipalaksi tai nugetteja iltaruuaksi. Työpaikan kahvihuoneen herkkupöydälle olen kääntänyt selkäni jo kauan ennen fitness-elämää ja alkoholia mä valitsin olla juomatta heti aikuiselämän alkumetreillä. Terveellinen elämä ei siis ole mulle mikään epämieluisa pakko. Se on mieluisa valinta.

Koska ruokajutut eivät aiheuta mulle mitään tuskanhetkiä, olen mä huomannut, että mun sosiaalinen elämä on erinomaisella tolalla myös tämän fitness-vuoden aikana. Siitä sietää olla tyytyväinen, sillä sosiaalisen elämän supistuminen on yksi niitä aiheita, joista mä olen muiden fitness-ihmisten kuullut kaikkein eniten puhuvan paljon. Siis siitä, että kisoihin valmistautuessa ei tule ehkä nähtyä kovin paljoa kavereita tai käytyä muissa sosiaalisissa tilanteissa, koska muut syövät ja juovat sellaisissa tilaisuuksissa kaikkea hyvää ja sitten itsellä ei ole kivaa.

Tulinpa siis varsin iloiseksi todetessani, että mun fitness-vuosi ei ole maksanut mulle sosiaalisen elämän saralla yhtään mitään. Tässä vaiheessa uskallan jo sanoa, että yhtäkään sosiaalista tapahtumaa ei ole jäänyt tai edes tehnyt mieli fitness-projektin takia jättää väliin. Kun ystävä haluaa synttäreidensä kunniaksi syödä Napoleon-kakkua kahvilassa, istun mä mielelläni seurana ja juhlistan ystävääni. Tai kun menen kaverin kokkaamalle illalliselle totean ihan tyytyväisenä, että mulle riittää juomaksi vesi, eikä mun annokseen tarvitse enää erikseen sirotella suolaa. Eikä tunnu tippaakaan pahalta. Koska kuten sanottu: nämä ovat valintoja, jotka tekisin joka tapauksessa.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness