Tänään on huhtikuun ensimmäinen päivä, Aprillipäivä. Se, että mun projekti on tullut tietynlaiseen käännekohtaan ei kuitenkaan ole mikään aprillipila. Huhtikuussa mun projektissa alkaa ihan oikeasti uusi aika: vähärasvaisuuden aika. Kisoihin on aikaa nyt vähän reilu puoli vuotta. Jo syksystä asti mulla on ollut sellainen olo, että tässä kohtaa pitää alkaa kulkemaan vähän uudenlaista polkua. Nyt se hetki on käsillä.

Mun käsitykseni mukaan bikini fitneksessä rasvan vähyys on vähintään yhtä tärkeä asia kuin kauniiksi treenattu lihasmassa. Koska vaikka niitä muskeleita olisi miten kasvattanut, ei niistä kisalavalla paljoa pisteitä irtoa, jos työn tuloksia peittää rasvakerros. Omassa kropassani rasvaa ei ole mitenkään poikkeuksellisen paljoa. Syksyllä tehdyssä kehonkoostumusmittauksessa rasvaprosenttini oli 21,3. Se oli kuulemma oikein hyvä. Mutta bikini fitness -lavalle se on kuitenkin ihan liikaa. Omalla kohdallani mä myös tiedän, että kisalavalla mun suurin vahvuus ei tule olemaan lihasmassa. Tottakai sitä tässä salikertojen myötä kasvatellaan, mutta kyllä mä sen tiedän, ettei vuodessa ihan kaikkia ihmeitä ole mahdollista tehdä. Siellä lavalla tulen seisomaan sellaisten ihmisten vieressä, jotka ovat vuosia rakentaneet omia muskeleitaan. Kaikki mun poseeraustreenejä katsomaan joutuneet myös tietävät, ettei myöskään poseeraukset tule olemaan mun ykköstaito. Hymyillä mä aion joka tapauksessa, mutta kaikki muu siinä esiintymisessä voikin sitten olla ihan mitä vaan. Rasvan vähyys on siis yksi niistä asioita, joissa mä uskon voivani edes jollain tapaa yltää kilpasiskojen tasolle. Siksi mun fitnessvuoden toista puoliskoa voisi kutsua vähärasvaisuuden kaudeksi.

Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että alan vetämään kanaa ja pakastekasviksia muovikiposta. Kyseessä on edelleen kulinaristin kisadieetti ja makunautinnot pysyvät matkassa mukana aivan sinne kisalavalle asti. Seuraavan puolen vuoden ajan mä aion keskittyä tekemään herkullista, innostavaa ja monipuolista ruokaa mahdollisimman vähällä rasvalla. Tällä rastilla mä arvioin onnistumisen mahdollisuuteni aika hyviksi. Kotona mulla on käytössä jo nyt kasviproteiinit, joissa pääsääntöisesti aina on vähemmän rasvaa kuin yhdessäkään kanan rintafileessä. Kalaa tämän tytön jääkaapista löytyy aina, mutta senkin suhteen mä käytän jo nyt melkein aina vaaleaa, vähärasvaista kalaa. Rasvaiset uunilohet eivät kuulu mun arkiruokalistalle. Äyriäisiä menee myös paljon  ja niissähän ei ole rasvaa nimeksikään.

Tällä hetkellä mulla on kova luotto siihen, että kyllä mä kaupan hyllyltä ja ravintolan listalta löydän sellaisia ruokia, jotka tyydyttävät mun kulinaristiset himot, mutta saavat myös rasvaprosentin laskuun. Tottakai edessä on myös luopumista. Mä olen tyttö, joka kasvispainotteisen lähi- ja luomuruuan lisäksi himoitsee välillä ihan rehellistä mättöä. Siis kebabia, täyteen ladattuja ranskalaisannoksia ja pekoniburgereita. Lihapiirakankin suostun syömään vain kahdella nakilla ja kaikilla mausteilla. Tämä jengi taitaa nyt jäädä vähän vähemmälle yhteydenpidolle tulevien kuukausien aikana.

Kuitenkin mä ajattelen, että nyt jos koskaan testataan sen mun perususkomuksen paikkansapitävyys: ruoka voi samaan aikaa maistua hyvältä ja tehdä hyvää. Meikäläisen missiona on tulevien kuukausien aikana kokkailla sellaista ruokaa, joka tyydyttää mieliteot tehokkaasti ja samaan aikaan painaa rasvaprosenttia raivokkaasti alaspäin. Mutta uusi elämä alkaa onneksi vasta maanantaina. Tänään syödään vielä ribsit ja kanansiipiä.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Kuntosali on siitä kiva paikka, että siellä näkee paljon hyvinvoivia ihmisiä. Yksi nostaa rautaa vielä raskaana ollessaankin, toinen alkaa jo tässä kohtaa vuotta olla kohtalaisen kadehdittavassa kesäkunnossa ja kolmas puskee yhdellä kädellä yhtä paljon painoa kuin minä työnnän kahdella jalalla. Kaiken tuon näkeminen tuntuu motivoivalta. Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa hyvinvoivat ihmiset rakentavat itselleen lisää hyvinvointia. Siihen porukkaan haluaa kuulua.

Mutta on kuntosaleillakin nurja puolensa. Se puoli, joka ei näy kestohymyillä kuorrutetuissa kuntosalimainoksissa ja jota ei nosteta markkinointisloganeihin. Kuluneen seitsemän kuukauden aikana mä olen käynyt kuntosalilla keskimäärin neljä kertaa viikossa. Kuntosaleja on tähän mennessä tullut testattua yhteensä kuusi. Tänä aikana silmiin on hyvinvointi-treenaamisen lisäksi osunut myös mun mielestä toisenlaista treenaamista.

Sillä toisenlaisella treenaamisella mä tarkoitan sitä, kun tulee sellainen tunne, ettei kanssatreenaajalla välttämättä ole kaikki hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vierestä katsottuna treenaaminen näyttää pakonomaiselta tai ihminen lopen uupuneelta. Välillä salilla saattaa samaan aikaan olla ihminen, jolla on päällä kolme takkia, vaikka sisälämpötila on selkeästi parinkymmenen asteen paremmalla puolella. Toisinaan viereisellä laitteella on treenaaja, jonka olemus on hyvin riutunut.

Tällaiset hetket ovat mulle tosi vaikeita. Kuntosali on kaikkien paikka ja siellä todellakin saa käydä ihan jokainen. Ei kuntosalikortteja pidä alkaa jakelemaan ulkonäön, olemuksen tai minkään muunkaan ominaisuuden perusteella. Useinhan liikunta tekee hyvää. Mutta samaan aikaan tiedän, että liikunnasta voi tulla myös kontrollin väline, jolla kuritetaan kehoa kohtuuttomasti. Tai, että liikunta voi olla rankaisukeino, jos ihminen kokee esimerkiksi syöneensä jotakin väärää. Tämä on musta sitä liikunnan nurjaa puolta.

Kun kuntosalilla puolen metrin päässä on ihminen, joka omaan silmään vaikuttaa ajautuneen liikunnan nurjalle puolelle, tekisi lähtökohtaisesti mieli tehdä jotain. Tekisi mieli mennä sen ihmisen luokse ja kysyä, että hei, onks sulla kaikki hyvin? Voinko mä jotenkin auttaa sua? Ethän sä ole täällä, koska luulet olevasi lihava tai koska ajattelet, että kehosi ansaitsee kohtuutonta kurittamista?

Mutta eihän noin voi tietenkään kenellekään tuntemattomalle mennä kuntosalilla sanomaan, olivat aikeet kuinka hyvät tahansa. Koska ei toisesta ihmisestä oikeasti voi ikinä tietää. Senhetkinen olemus ei välttämättä vastaa todellisuutta, ehkä ihminen onkin juuri löytänyt liikunnan toipuakseen jostakin toisesta haasteesta ja kenties niille kolmelle takillekkin on jokin ihan hyvä syy. Eikä maallikoiden todellakaan kuulu diagnosoida toisiaan. Se on koulutettujen lääkärien tehtävä.

Mutta silti. Joskus vaan tulee sellainen vahva tunne siitä, että tuolla toisella ei ehkä ole kaikki hyvin. Mä uskon aika isosti sellaiseen maailmaan, jossa jokainen voi olla toisen lähimmäinen. Että ei me voida täällä vaan kävellä toistemme ohi ja ajatella, että tuo asia ei kuulu mulle. Ei me voida ajatella, että joku yhteiskunta aina hoitaa. Yhteiskunta on ihmiset. Ja jos me ihmiset ei pidetä huolta toisistamme niin se tarkoittaa sitä, ettei sitä tee kukaan.

Siksi edellä kuvatut tilanteet ovat mulle vaikea rasti. Missä menee lähimmäisestä välittämisen ja moukkamaisen tunkeilun raja? Että mitä oikeasti pitää tehdä, jos näkee kuntosalilla ihmisen, jolla kaikki ei tunnu olevan hyvin?

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness