Tuleeks tästä nyt oikeesti mitään?!
Kun mä aloitin tämän projektin oli mulla kova luotto. Kova luotto itseeni. Ajattelin, että mulla kyllä pää pysyy kasassa, en ala turhia stressaamaan, enkä todellakaan ota tätä liian vakavasti. Kuvittelin painelevani kuukaudesta toiseen rennoin rantein ja seurailevani muiden fitness-ihmisten elämää lähinnä uteliaana. Mä oikeasti uskoin, ettei mulle tulisi sellaisia tunteita, että vertaisin itseäni toisiin tai alkaisin pohtia, että riitänkö mä. Mä uskoin, ettei sellaisia tunteita tulisi, koska kyseessähän on vain projekti. Mä ikään kuin larppaan vuoden ajan fitness-elämää ja kauhon samalla suuhun kulinaristisia nautintoja. Tämänhän piti olla vaan sellainen kiva pikku testi, mitä tapahtuu kun kulinaristi päättää pelmahtaa kisalavalle.
Kaikkea tuota projekti edelleen on. Mutta olen saanut oppia, ettei se mulle mitään teflonpintaa vertailun varalle anna. Mä katson Instagramista muiden fitness-ihmisten touhuja melkein päivittäin. Siellä mä näen kovakuntoista porukkaa, joilla näkyy lihakset, suonet ja se, että töitä on tehty kurinalaisesti kuukaudesta toiseen. Ne naiset osaa myös esiintyä sulavasti ja kauniisti. Oikealle kääntyillään vaivattoman näköisesti ja joka suunnassa näkyy työn tulokset. Hiljattain silmiini osui myös yhden sellaisen fitness-kisaajan kuvat, jonka näin ihan elävässä elämässä joulukuussa. Kyseisellä henkilöllä kisadieetti alkoi juuri niihin aikoihin. Nyt kolme kuukautta myöhemmin muutos on kuvien perusteella melkoinen: kyllä on muuten lihasta tullut ja kroppa tiivistynyt!
Mun ensireaktio näiden fitness-naisten päivityksiin oli wau! Musta on makeeta katsoa, miten tavoitteelleen omistautunut ihminen saa itsestään irti ihan valtavasti. Edelleen mä ajattelen niin. Mutta siihen wau:n rinnalle on tullut myös voi ei. Voi ei – ajatus hiipii mun mieleen, kun alan ajatella, että noi saattaa hyvinkin olla samoja ihmisiä, joiden rinnalla mun pitäisi seistä kisalavalla seitsemän kuukauden päästä. Tässä kohtaa mä yleensä rynnistän puolialastomana kokovartalon peilin eteen. Ja sitten alkaa se hillitön syynääminen: jokohan vatsalihakset edes vähän erottuisivat, olisko haba yhtään kasvanut, näyttääkö olkapäät terävimmiltä ja miten paljon rasvaa sieltä takalistosta nyt löytyikään. Aika usein tekisi mieli kaivaa esiin suurennuslasi, koska ei niitä muutoksia omaan silmään siinä kohtaa kovin montaa tunnu osuvan. Ja johtopäätös on sitten tietysti se, että ei, en näytä läheskään samalta kuin ne Instagaramin fitness-ihmiset.
Vaikka mulle kyseessä on ”vain” vuoden mittainen projekti, en mä silti suhtaudu tähän minään vitsinä. Enkä mä todellakaan halua kävellä sinne kisalavalle sen näköisenä, että mua pidetään vitsinä. Siksi kurkkuun nousee välillä kauhun tunne, kun alan ajatella, että tuleeko tästä nyt oikeasti mitään. Kun näen, kuinka ne kovakuntoiset kilpailijat kippaa kerta toisensa jälkeen suuhun aika askeettista ravintoa, hiipii mun mieleen epäilys. Mietin, onko mulla oikeasti mitään mahdollisuuksia päästä samantasoiseen kuntoon, jos samaan aikaan kieltäydyn vetämästä ruokavaliota yhtä askeettiseksi.
Nää on niitä hetkiä, kun koko projekti tuntuu aivan naurettavalta. Tuntuu siltä, että olen täysi utopisti kuvitellessani voivani saada sekä makunautinnot että tuliterän kropan.
Ajatukset ovat kuitenkin onneksi vain ajatuksia. Vaikka välillä epätoivo meinaa lyöttäytyä mun matkaan, olen mä vakaasti päättänyt katsoa tämän kortin ihan loppuun asti. Mä aloitin tämän projektin, koska mulla oli vahva usko siihen, ettei fitness-maailman tarjoilema standardiruokavalio ole ainoa tapa hioa kroppaa huippuvireeseen. Mä myös uskoin vakaasti siihen, että mulla on paljon tietoa ja ymmärrystä siitä, miten voi samaan aikaan syödä terveellisesti ja hyvin. Ja sitten mä olin aivan loputtoman utelias testaamaan mun teoriaa käytäntöön ja näkemään, mitä tapahtuu kun kisadieetti korvataan kulinarismilla.
Nämä on sellaisia perususkomuksia, jotka mulla on edelleen. Eikä tuo uteliaisuuskaan ole mihinkään kadonnut. Kukaan ei mun teoriaa testaa mun puolesta. Jos mä en itse katso tätä korttia, saan loppuelämäni miettiä, mitenhän siinä olisi käynyt. Siksi mä olen päättänyt luottaa tähän projektiin. Sen olen saanut huomata, että kyllä se aikamoista kylmäpäisyyttä vaatii kulkea vastavirtaan. Ei ole ihan helppo uskoa juoksevansa oikeaan suuntaan, kun moni muu juoksee samaa rataa vastakkaiseen suuntaan. Silloin väkisinkin tulee välillä sellainen olo, että onkahan tää sittenkään oikea suunta.
Filosofi David Humen suuhun on laitettu sanat, joiden mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden kuuluisi olla. Se, että moni ihminen tekee jotain asiaa tietyllä tavalla ei vielä todista mitään. Se ei todista sitä, että juuri sillä tavalla toimivat olisivat oikeassa. Eikä se varsinkaan todista sitä, etteikö siihen rinnalle voisi mahtua muunkinlaisia tapoja päästä samaan lopputulokseen. Jos ei ikinä yritä mitään uutta, ei myöskään ikinä synny mitään uutta. Siksi mä jatkan juuri tällä linjalla, jonka alunperin valitsin. Koska sitä mä pohjimmiltani olen: oman polkuni kulkija.
Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness