Tänään koin valaistumisen.

Gradu-projekti(ni) ei taidakaan olla pitkä, tasainen ja toivoton maratonjuoksu. Pitkä se on ollut ja maaliviiva ei vielä näy, mutta tasainen ja askel askeleelta kuitenkin eteenpäin lipuva? No ei minun graduni.

Sehän onkin jonkinlainen kiirastulen kidutuksien vuoristorata.

Ensin on lipun hankinta, kun olet vielä innokas ja myönteisellä tavalla jännittynyt pieni sinisilmäinen graduntekijä. Vatsassa on muutama perhonen, toisaalta opintojen päättyminen on haikea ajatus ja mielessä on vielä naiivin suloinen ajatus, että tämähän voisi olla ihan kivaa. Lipputiskillä sitten alkaa jo totuus koittaa, et saa ihan sitä tikettiä jota olit ostamassa ja proffa lipputiskillä on vähän epäilyttävän puistattavan kummallinen, mutta kohautat olkiasi ja hieman hämmentyneenä siirryt huvipuistoalueelle.

Sitten on vuorossa loputtoman pitkä jonotus, kun ei tapahdu yhtään mitään ja gradusi vaan jumittaa. Juokset huvipuistoalueelta vähän väliä töihin ansaitsemaan elantoasi, ja koska mikään ei etene ja kaikki menee vaan ympyrää, mielesi tekisi perua koko vuoristorata-ajelu vaikka hankitkin jo sen lipun. Häijyksi osoittautunut proffasi tuntuu muuttavan jonotusjärjestelyä mielivaltaisesti aina kun olet pääsemässä johonkin. Oletkin ehkä karusellissa? Ainakin pää sekaisin ja vatsassa inhottava tunne. Siis loputtoman pitkä. Tuntuu, että olet hassannut tähän sotkuun jo liikaa aikaa, mutta vielä ei ole ajelua edes kunnolla aloitettu saatika suoritettu loppuun, joten et voi paetakaan. Tämä jatkuu siihen asti, että kaikki se viaton innostus ja rohkeus on kulutettu loppuun ja tilalle tulee vain:

Pohjaton rimakauhu, kun viimein olet pääsemässä vuoristoradan vaunuun. Mitä olet oikein tekemässä? Etkö vain voisi avata silmiäsi ja todeta, että tämä kaikki oli kauheaa painajaista? Kaikenlaiset pimeyden möröt kuiskivat korvaasi, että et sinä tästä selviä, pösilö. Ylämäki edessä ja paniikki iskee. Hyppäät kuitenkin vaunuun.

Hidas mutta varma lipuminen ylämäkeen. Asiat alkavat viimeinkin edetä. Otat tiukasti kiini vaunun laidoista ja nielaiset. Kauhistuttaa, mutta olet täynnä uutta päättäväisyyttä: kerran se kirpaisee ja haluat vain, että ajelu olisi jo ohi.

Sitten käy ilmi, ettei se niin virtaviivainen rata ollutkaan, vaan edessä on loputtomalta tuntuva määrä mutkia, ylä- ja alamäkiä ja tasaista jumittelua:

Välillä on huikaisevia hetkiä, kun harppaat eteenpäin niin että vatsaa kutittaa ja korvissa humisee. Löydät sen yhden kriittisen puuttuvan palasen kirjallisuuteesi,  havaitset että ongelmiisi olikin aina nenäsi edessä olemassa ratkaisu tai osut aineistossasi johonkin joka saa dominoefektinä aivosolusi liikkeelle. Syke kirjaimellisesti nousee innostuksesta ja äkillisestä toivonhurmasta, ja haaveilet, että olisit monilonkeroinen mustekala, jotta saisit kaikki nämä briljantit ajatuksesi ylös ennen kuin ne haihtuvat. Adrenaliinin virratessa melkein jopa unohdat inhoavasi graduasi.

Sitten on niitä hetkiä, kun´ongelmia nousee kuin sieniä sateella, valut vain taaksepäin ja ahdistut miten kello tikittää, etkä taaskaan saanut kaikkia tarpeellisia urotekoja tehtyä ja proffa katselee sivussa säälin ja inhon sekaisella ilmeellä päätään pudistellen.

Ja välillä vaan jumittaa ja väsyttää ja mitään ei tapahdu vaikka kuinka istuisit gradutiedostoasi tuijottamassa.

Loppuuko tämä ajelu joskus? Sitä en vielä tiedä.