Graduilu alkaa viimein olla rutiinia. Pari vuotta tätä on odoteltu, mutta ehdottomasti parempi liian myöhään kuin ei milloinkaan.

Toisin sanoen kökötän kaiken vapaa-aikani koululla. Tehokkuudessa on vielä parannettavaa.

Olen löytänyt uuden prokrastinaation tason: kun asettaa riittävän vastenmielisiä akuutteja puuhia tavoitteeksi, alkaa kaikki muu gradupuuhastelu tuntua oikeastaan mukavalta. Ihan sellainen hyödyllinen, konkreettinen puuhastelu, kuten äkillinen motivaatio tiivistää aikoja sitten luettu artikkeli kirjallisuuskatsaukseen oikein terävin sanakääntein ja lukea omat sanansa pariinkin kertaan ihastellen … ja auttamatta palata maanpinnalle kun muistaa, että tämä ei pelasta minua pinteestä juuri nyt millään tavalla, kun piti saada aikaiseksi jotain ihan muuta ja muutenkin mottona oli ”laadusta viis kunhan valmistuu”. Huomattava parannus kuitenkin graduun täysin liittymättömistä keinoista paeta todellisuutta.

Itse Gradu on edelleen kirkkaasti voitolla, mutta luulen, että sen pelottava alainen Gradumörkö alkaa heikentyä. Pahin paniikkia ja epätoivo ja eitästämitäänkuitenkaantule-fiilis takaraivossa alkaa vähän väistyä. Kyllä se edelleen tekee kiusaa, mutta nyt alan jo hahmottaa ja itsekin uskoa, että kyllä tästä vielä jonkinlainen tekele muodostuu. Tänään kun heräsin, ensimmäisiä ajatuksia oli jonkinlainen tosi hyvä visio jostaan graduun liittyvästä ratkaisusta – valitettavasti näköjään olen unohtanut mikä se oli, mutta viesti on erittäin positiivinen. Aivot raksuttelee nukkuessakin jotain optimistisen produktiivista graduhommaa, kun tähän asti on ollut hereilläkin työn ja tuskan takana saada aivoissa yhtäkään graduaiheista ajatusta kasaan.