Nyt ei auta kuin rämpiä eteenpäin. Vaikka sitten silmät kiinni, mutta eteenpäin! En tiedä mitä kulman takana odottaa, mutta parempi se on kuin tämä ahdinko.

Auttamattomasti, nolosti ja tuskallisesti jäljessä aikatauluistani ja maailmanmenosta, mutta eteenpäin.

Havaintoja graduelämän hämärien polkujen varrelta:

Kun luulin saavuttaneeni uudet pohjamudat luovuttuani lopuistakin standardeistani koskien gradunkirjoituslookia (heihei siistihkö aikuisuus, tervetuloa verkkarit ja lenkkarit) huomaisin, että ilmeisesti tämä nostikin sosiaalisia pisteitäni katu-uskottavana hardcore-opiskelijana: työnnettyäni nenäni ulkomaailmaan pääsin/jouduin heti matkaoppaaksi opinahjostani kiinnostuneille turisteille. Jihuu – jos en koskaan valmistu eikä koulu saa rahojaan, ainakin voi vedota kantaneeni korteni kekoon sen kansainväliseen brändäyksen osalta.

Kohtaamiset graduryteikön pitkäaikaisten kanssaharhailijoiden kanssa sekoittaa omituisesti yhteen lämpimän myötätunnon ja helpottuneen vahingonilon. Toisaalta on haluisi paijata ja kertoa, että kaikki vielä järjestyy – toisaalta tuntee ihan puhtaan itsekästä iloa siitä, että tässä pimeydessä mönkii muitakin eksyneitä luusereit- kröhöm – siis seikkailijoita. Että toivon sulle kaikkea mahdollista hyvää, mutta hei kiva kun säkään et vielä löytänyt vapauteen aurinkoisille niityillle vaan upposit tuohon suohon. Hups.

Olen pääsemässä siihen superprokrastinaatio-vaiheeseen, jossa olen ihan tosi tarmokas kaiken muun kuin sen polttavimman homman suhteen. Joskus muinoin iski aina siivousmotivaatio kun oli vaikka tentti tulossa. Gradumörkö lytisti mut kesällä melkoiseksi vihannekseksi – olen ollut enemmänkin lamaantunut. Mutta nyt nousee seurantaexceleitä kuin sieniä sateella. Tiedän yksityiskohtaisesti miten, missä muodossa ja milloin palauttaisin graduni, jos minulla sellainen olisi. Pienet arkiaskareet hoituvat siivillä eivätkä jää viimetippaan. Liikuntaan ja terveelliseen ruokaan ja töiden alkuun on pirteä kiinnostus. Kotona kaakelit kiiltää. Tämän touhukkaan hyötyprokrastinaation kuningattaren paluun uskoisin viittaavan siihen, että kohta ihan oikeasti saan itseäni niskasta kunnolla kiinni ja gradu vielä nousee synkistä syvyyksistään sankarillisen musiikin soidessa taustalla.

Blogin kirjoittaminen on muuten hauskempaa kuin gradu.

Ooooooooooops.

Syksy tulee, kaikkine velvollisuuksineen ja kauniissa optimistisissa haaveissani olin jo tähän mennessä vapaa ja iloinen ja aikuinen.

Kesään mahtui melkoinen gradupaniikki, läheshermoromahdus ja sitten viimeinkin jonkinlainen peiliinkatsominen, niskastakiinniotto ja asioiden hyväksyminen – ja sitä kautta myös kyky järjestellä asioita siihen kuntoon, että ne vielä joskus saadaan järjestykseen. Graduni ei läheskään valmistunut kesän aikana ja siispä en minäkään. Fiilis on kuitenkin miljoonasti parempi. Enää ei ahdista sellaisella ”juoksen päättömänä ympyrää ja menen piiloon enkä enää koskaa näytä kuonoani” tavalla. Asiat asettuvat mittakaavaansa ja ihan oikeesti on tärkeämpiä asioita kuin gradu, valmistuminen ja uran nousukiito ja blaa blaa. Ne ovat vain sellaisia välitason mörköjä tässä elämän suurella seikkailulla. Ehkä yhden tai parin kivuliaasti pitkitetyn tuotantokauden pahiksia, mutta ei mitään lopullista.

Note to self 1: jos tuntuu, että on ihan lamaantunut eikä se pienellä henkisellä tsempillä kohene, niin sitten tarvitsee loman. Note to self 2: Jos olet yleispanikoinut ja paahtanut ihan hikihatussa töitäjaopintojajamitänäitänyton monta vuotta putkeen ilman mitään viikkoa pidempää lomaksi kutsuttavaa, luultavasti tarvitset ihan epäilemättä loman pystyäksesi toimiaan kunniallisena yhteiskunnan jäsenenä.

Siispä taistelu jatkuu – mutta vähän pirteämmällä mielellä kohti uusia haasteita!