Raskaus on pesti hulluuteen

Toissapäiväinen äitienpäivä ei todellakaan ollut aamukahvintuoksuinen. Kuudelta heräsin kylkeeni liimautuneen nihkeän vauvelin aamukätinään, minkä tiedän tarkoittavan että koska minä en nuku enää, kukaan ei nuku enää. Eikä enää nukuttanutkaan, koska vauvalta oli lipsahtanut vaipan sivusta kainalopissat, tässä tapauksessa sekä omaan että minun kainaloon. Esikoinen heräsi silmät siitepölyallergiasta tomaatteina ja aloitti päivän ulvomalla omaa kurjuuttaan. Minä laskin nukkuneeni viisi tuntia, joista vauvan yösyötöt lohkaisivat tunnin tai kaksi. Lainakissa pyöri hämmentyneenä jaloissa ja vannon sen miettineen kenen syyksi vierittää yöllä nysäksi järsityt tomaatintaimet.

Kroonisena viikonloppuleskenä neljä vuorokautta yksin lasten kanssa ylitti sillä hetkellä henkisen kuppini kantavuuden. Suljin itseni sometyhjiöön, koska joka kanavalta tuli kuvatulvaa sänkyyn kannetuista kahveista, haparoivin käsin piirretyistä korteista, nuupahtaneista vuokkokimpuista, kakkuylläreistä, perhekuvista, onnitteluista. Minä söin aamupalaksi itse keittämääni, liian tiukkaa kaurapuuroa, joka jäähtyi sillä välin kun maanittelin ja lopulta ajoin takaa esikoistani ympäri kotia silmätippapipetin kanssa. Ennen aamuyhdeksää olin kuullut lukemattomat kerrat eri äänenvoimakkuuksilla olevani kaikkea muuta kuin maailman paras äiti, sekä pyytämättäni perustelut niihin. Ja luonnollisestikin operoin koko aamupäivän yksikätisenä, koska vauva.

Puistossa niiskuttelin aurinkolasien takana alibiksi keksimääni siitepölyallergiaa ja raavin aurinkoihottumaiset käteni näppylöille. Puoliso lähetti viestin ”Tuonko marjoja?”, mihin teki mieli vastata että ”Ihan vitun sama, aloita vaikka tuomalla ittes!”. Joku kolmesta huusi koko ajan; esikoinen tylsyyttään, vauva väsymystään ja minä nälkääni. Lounaaksi tarjoilin perjantai-iltana kello 23:30 keittelemääni jauhelihasoppaa, joka oli viimeisellä kierroksellaan muhjuuntunut harmaaksi velliksi, enkä voinut pakottaa esimerkinomaisesti edes itseäni nauttimaan sen syömisestä. Samaan aikaan aidan toisella puolen naapurit nauttivat grillaamaansa äitienpäivälounasta sopuisasti aterimet kilisten. Minä kiellän lastani kaivelemasta lusikalla nenäänsä.

Puoliso toi lopulta itsensä lisäksi mukanaan niitä lupaamiaan marjoja anopin pakastimesta ja hellyyttävän kukkakimpun, joka näytti raahautuneen auton perässä koko sadan kilometrin kotimatkan. Ei lienee voi vaatia enempää mieheltä, joka tekee vuorotellen ja toisinaan yhtä aikaa kahta työtä seitsemänä päivänä viikossa, ei ole koskaan viettänyt äitienpäivää lapsuudenkodissaan ja elää pakollisten merkkipäivien ulottumattomissa.

Illalla lasten nukkuessa istuskeltiin saunassa edellisen kissan kynsimiä lauteita tutkien ja vertailtiin pitkien pyhien tapahtumia tahoillamme. Jälleen kerran tulin siihen lopputulokseen, että en vaihtais sekuntiakaan elämäni on tällaisenaan juuri sellaista kuin olen sen itse tehnyt; minä halusin nämä lapset tämän miehen kanssa. Nämä päivät kun järki lähtee takavalojaan vilkutellen pitkälti ennen puolta päivää ja aamu on alkanut jonkun pissittyä päälleni eivät katso kalenteria. Minä tulen kaipaamaan sitä, että metrin mittainen esikoinen vuoroin halaa, vuoroin haukkuu. Vauvan leveää hymyä puoli kolmelta yöllä puhelimen kelmeässä valossa. Legoilla miinoitettua lattiaa, hiekkalaatikoksi muuttunutta eteistä. Sitä jatkuvaa pakahduttavaa tunnetta, ettei riitä ja riittää kuitenkin. Tätä pohjavirettä, joka kannattelee näiden käsi-ja mielipuolien päivien ylitse.

Mutta silti.

Onneksi äitienpäivä on vain kerran vuodessa.

 

Kommentit (3)
  1. Jaan ajatuksesi, vaikkakin eri näkökulmasta. Ja juuri tänään sen itsestäni ulos kirjoitin.

    Mitä sanoa? Joskus helpottaa? 

    Ehkä ja onneksi toivoa on aina. 

    1. Deep shadows and brilliant highlights.

      Kadehdin niitä äitejä, jotka ovat ehdottoman varmoja äitiydessään ja valinnoissaan. Välillä kun tuntuu tasapainoilulta huonon ja vähemmän huonon vaihtoehdon välillä, eikä näe kristallipallosta että tekikö oikeita valintoja.

      Mä sanon, että voimia ja armollisuutta kaikille äitiyteen ja äitisuhteisiin!

      1. Hyvin sanottu!  Armollisuutta ja lempeyttä <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *