Isovanhempani kärsivät, vanhempani asettuivat aloillensa ja minä seikkailen
En ole bloggannut ikuisuuksiin, koska on ollut hieman muuta ajateltavaa. Olen raskaana ensinnäkin, joka on tuottanut eufoorista onnellisuudenoloa ja samalla maailman oksettavinta oloa, joten ajatusten kulku ei ole ollut ihan normaalilla tasolla 🙂 Ensi viikolla muutamme Comoon ja sekin on tuottanut omat päänpurtavansa (Miten ennen kaikkea saada Italiassa byrokratia hoidettua elokuussa kun kaikki on kiinni? Miten löytää kiva lääkäri joka seuraisi raskautta? Mistä löytää asunto? Millanen auto ostetaan? Miten ihmeessä kestän kuumuutta kun nyt jo 17 astetta saa kiehumaan?). Olemme pohtineet kykenemmekö lomailemaan tänä kesänä laisinkaan, kun muutama tärkeämpi asia pitäisi hoitaa ensin. Olen miettinyt itse muuttoa ja mitä pakata, mitä myydä, mistä luopua ja mitä ottaa toiseen maahan mukaansa.
Yksi asia mikä minua huvittaa todella paljon on se, että kun monet kuulevat että meille tulee lapsi ja muutamme Italiaan meille sanotaan ”no nyt sitten rauhoitutte ja asetutte aloilenne”. Olen pohtinut tätä. Mielestäni vanhempieni sukupolvella oli vanhemmat jotka olivat kärsineet. Kärsineet sotaa, kärsineet köyhyyttä, kärsineet. Heille oli hyvin tärkeää, että heidän lapsensa eivät tarvineet kärsiä. Piti tehdä kovasti työtä että saisi punaisen tuvan ja perunamaan koska silloin perheellä olisi hyvä olla. Ja hyvä niin! En ole sitä kritisoimassa, päinvastoin, ihana asia. Mutta uskon, että vanhempieni generaatiolla on yleisesti sellainen käsitys, että on saavuttanut jotakin todella hienoa kun on ”asettunut aloillensa”, joillekin se tarkoittaa sitä punaista tupaa ja perunamaata, joillekin se tarkoittaa asuntoa kaupungissa ja kesämökkipaikkaa järven rannalla ja joillekin se tarkoittaa rivitaloa Espoossa ja Volvoa.
En halua stereotypisoida liikaa mutta mielestäni oma sukupolveni edustaa sellaista ryhmää, jossa meillä on aina ollut kaikki hyvin. Meillä on aina ollut kaikkea mitä tarvitsemme ja vanhempamme ovat aina sanoneet että kykenemme tekemään mitä vain mitä haluamme. Me emme ole nähneet vanhempamme kärsivän, me emme välttämättä täysin arvosta kaikkea minkä eteen he ovat tehneet työtä. Me emme välttämättä halua vain taloa ja titteliä, me haluamme nähdä maailmaa, haluamme seikkailla, me pohdimme paljon omaa mielenterveyttämme ja mitä lie mindfullnessia. Me haluamme ennenkaikkea kokea ja olla onnellisia.
Siksi en näe, että muuttaminen Italiaan ja lapsen saaminen olisi asettumista aloilleen. Näen sen vain osana seikkailua. Kuka tietää kuinka kauan asumme Italiassa? Kuka tietää mitä seikkailuja lapsi tuottaa? Mielestäni nämä aspektit tuovat vain lisäsyvyyttä maailman kokemiseen eikä syytä miksi pitäisi pysähtyä. Ja haluan myös kertoa, että tunnen erittäin suurta kiitollisuuden tunnetta ja arvostusta sitä kohtaan mitä aiemmat sukupolvet ovat tehneet ja käyneet läpi jotta itse voin olla ja elää niinkuin elän. Toivon myös että oma sukupolveni tuottaa sitä jotakin, mikä tuo seuraavalle sukupolvelle mieletöntä onnellisuutta.