Kasvot aurinkoon päin.

Koko Ruotsi odotti sunnuntaita. Olimme kaikki kuulleet huhuja, että muutaman harmaan kuukauden jälkeen tulisi vihdoinkin päivä, jonka aikana sää sallisi ulkona käymistä. Heräsinkin seitsemältä kuin jouluaattona, pompahdin pystyyn ja juoksin olohuoneen ikkunalle, josta näen Gröna Lundin yli, katsomaan oliko huhu totta. Kyllä, vuoristorata näytti vaaleanliilalta eikä harmaalta! Aamupalan jälkeen lähdinkin kevään ensimmäiselle ulkolenkille tuohon ylläolevaan maisemaan.

Oli lähes mahdotonta juosta kun jokaikinen tie ja polku oli täyttynyt kävelijöistä ja lenkkeilijöistä puhumattakaan niistä jotka istuivat kasvot auriinkoon päin take away kahvi mukanaan nauttimasta kuudestatoista lämpöasteesta.

Lounasta maltoin juuri ja juuri syödä, koska oli pakko päästä ulos taas niin nopeasti kuin mahdollista. Ostin itsekin take away kahvin ja istuunnuin itsekin kasvot aurinkoon päin ja mumisemaan jonkinlaista keskustelua kävelyseurani kanssa.

Kuukausiin en edes huomannut, että Tukholmassa olisi ollut muitakin asukkaita. Yön aikana ulkoterasseja oli ilmestynyt jalkakäytäville, puistoissa oli kokoontumisia, jumppatuokioita ja konsertteja, ihmismassoja jokaikisellä paikalla missä pystyi istua, lintujen ruokkijia, iloisia lapsia ja minä. Onnellisempana kuin koskaan. Hymyilin, lauleskelin ja hyppelehdin uusissa lenkkareissani kuin koululapsi.