Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen (kauniissa kalastuskylässä) tuli sellainen olo, että pystyisi kipuamaan vaikka minkä vuoren huipulle! Koppavana ja ylpeänä lähdimme Reinebringenille. Vaellus alkoi 50-60 cm paksun mudan läpi kävelemisellä. Pääsimme eteenpäin etanavauhtia, sade oli saanut aikaan mielettömän määrän mutaa ja kalliot olivat liukkaat. Kun ylempänä maasto kuivui alkoi kiipeilyosuus. Ja sitten se iski- paniikki. Olin paikassa josta en päässyt kiipeämään ylemmäs, en uskaltanut mennä alas ja vakka ei minulla oikeasti ollut minkäänlaista hätää näin villillä mielikuvituksellani miten putoaisin vuorelta ja kalloni iskisi kiveen. Itkin ja tärisin hetken, kunnes rauhotuin, sain järjen päästä kiinni ja aloin laskeutua vuorta alas varovasti. Kädet verisinä, vaatteet mutasina ja mieli alhaalla, kun ei ollutkaan päässyt huipulle monen tunnin yrityksen jälkeen, palasimme kyläämme, suihkuun, pukemaan kuivat vaatteet ylle ja syömään lounasta. Uudella energialla valitsimme helpomman polun ja ajoimme Offersöy-saarelle. Siellä vaelsimme huipulle ja näkymä oli mitä mahtavin! Saimme vihdoin palkkion monen tunnin työnteolle! Ja naureskelin, että nyt olen sitten valmis Touch Viking-kisaan… 🙂 Huomasimme muuten suuren eron Alppien ja Lofoottien vaellusretkillä- Alpeilla kävellään ja kiivetään siksakkia tehden, loivia kiemuroita vuorta ylös. Eteläeuroopassa on aikaa. Pohjoisessa polku kulkee suoraan ylöspäin ilman mutkan mutkaa hyvin suoraviivaisella barbaaritavalla. Mennään eikä meinata.
