Pois kaikki turhat säännöt. Ole vapaa.

Toinen vanhemmistani kutsuu minua joskus leikkisästi ”anarkistityttäreksi”, koska huvittuu siitä, miten paljon vihaan ”sääntöjä”. En sääntöjä siitä miten yhteiskunnan pitäisi toimia vaan ”turhia sääntöjä” jotka saa minut joskus aivan raivon partaalle. ”Turha sääntö” on sanoa ettei mies voi olla kampaaja tai jos hän on- hän on varmasti homoseksuaalinen. Täyttä palturia. ”Turha sääntö” on sanoa, että naiset eivät voi nostaa yli 100 kilon painoja punttisalilla ja olla naisellisia. Potaskaa. ”Turhia sääntöjä” on että naisilla pitäisi olla pitkä tukka ja miehillä lyhyt, että poikavauvalla pitäisi olla siniset vaatteet ja tyttövauvoilla vaaleanpunaiset, että naisen kuuluu silittää paidat, siistiä kotia ja tehdä ruokaa ja miehen kuuluisi vaihtaa auton renkaita ja hakata halkoja. 

En kertakaikkiaan siedä, että joku muu (ihminen/ryhmä/yhteiskunta) voisi päättää puolestani miten juuri minä elän elämääni. Miten juuri minä pukeudun, asun, elän, syön, puhun, työskentelen ja  käyttäydyn niin kauan kun itse en tee minkäänlaista vahinkoa kenellekään muulle.

Miksi minun asunnossani kuuluisi olla mikro ja leivänpaahdin? En tarvitse niitä enkä halua niitä lojuamaan kaappiin. Miksi juuri minun kuuluisi nyppiä kulmakarvojani? En pidä siitä, se sattuu ja mielestäni kulmakarvani saavat olla luonnollisen pyöhkeät. Miksi ystäväni on päätettävä, että yksi hänen huoneistaan on oltava makuuhuone? Hän tykkää nukkua sohvalla, niin miksi hänen kuuluisi hankkia sänkyä? Kuka niin on päättänyt? Lause, joka saa minut kiehumaan on kuin joku toteaa ”mutta Saara, ei niin vain tehdä!”.

Aika monet ”turhista säännöistä” liittyvät ikään, sukupuoleen tai kansallisuuteen. Vaikka Suomi on ihan mielettömän rasistinen maa olen onnellinen, että olen saanut kasvaa juuri Suomessa, jossa naisen ja miehen välinen ero on aika pieni ja jossa 2/5 osaa elämästäni kotimaassani on ollut nainen presidenttinä. Suomessa kasvamisen (ja ennenkaikkea kiitos molemmille vanhemmilleni) en ole ikinä tuntenut, etten voisi tehdä jotakin tiettyä vain siksi, että olen nainen. Tai nuori. Tai juuri suomalainen. Päinvastoin, minua on aina kehoitettu tekemään niinkuin parhaaksi näen. Toista on Italiassa. Äskettäin La Reppublica– sanomalehdessä julkaistiin artikkeli siitä, että kolmekymppiset naiset ovat uusi sukupolvi, jotka muuttavat yhteiskuntaa olemalla vastaan vanhoja tottumuksia, joiden mukaan nainen ei voi tehdä uraa, on mentävä naimisiin ja hankittava lapsia ja ennenkaikkea, että ei ole olemassakaan aikaa ja paikkaa jolloin juuri nainen voisi seurata intohimojaan ja toteuttaa unelmiaan. Sanon, että Italiassa on asiat erilailla kuin Suomessa juuri siksi, että vasta nyt ajatellaan, että ehkä nuori nainen on sittenkin ihan kyvyllinen olento- ajatus jota Suomessa on ollut koko elämäni ajan.

Tämä artikkeli puolestaan sai Facebookin Inboksini täyteen keskusteluja italialisten kolmekymppisten ystävieni kanssa, jotka kaikki olivat samaa mieltä, ”emme siedä turhia sääntöjä tai sitä että joku muu päättäisi puolestani miten juuri minä elän”.