Surua surman vuoksi

Mitä teit syyskuun 11. päivä vuonna 2001 kun WTC-tornit romahtivat? 
Tästä kysymyksestä on pari kertaa tullut juteltua ja yllättävän moni osaa vastata. Usealle tuntemalleni ihmiselle se on ollut yksi järkyttävimmistä uutisista mitä siihen asti oli nähnyt. Tämän jälkeen oli Jokela. Kauhajoki. Ja sitten Norjan iskut. Nämä neljä tapahtumaa ovat mielestäni järkyttäneet ihmisiä enemmän kuin muut tapahtumat. Muistan miten niistä kohistiin uutisissa, koulussa ja lähipiirissäni. Syy miksi nämä ovat itselleni jääneet niin kirkkaasti mieleen on juuri muiden ihmisten suru ja kauhistus näistä uutisista ja miten ne eivät minua liikuttaneet lainkaan. Muistan kuinka Kauhajoen jälkeen istuin kahvilla ja tuttava itki tätä tapahtumaa, että tuleeko näitä kouluampumisia toteutumaan nyt koko ajan.
Tapahtumat kiinnostivat minua, mutta en ole oikein ikinä osannut surra niitä tai tuntea mitään sen ihmeempää. Olo on ollut melko ulkopuolinen, viallinen. Miksi kaikki muut vaikuttavat pystyvän kokemaan nämä tapahtumat niin voimakkaasti, mutta minä en?

Vuosaaren perhesurma on ensimmäinen uutinen, joka on järkyttänyt minua pohjia myöten. Viime yön valvoin ja itkin. Rutistin rinnallani nukkuvaa B:tä ja surin sitä pientä 3-vuotiasta poikaa. Eikä minulle tullut yhtään parempi olo, tuntuu inhottavalta mässäillä koko tapahtumalla mielessäni. Miettiä voiko näin käydä omalle kohdalleni, voiko sellaista estää tai miten voin suojata B:tä ettei hän joudu ikinä lähellekkään tällaista murhenäytelmää.
Samalla hävettää mahdottomasti. Tätäkö se vanhemmaksi tuleminen tarkoittaa.