Oli kesä ja upea, aurinkoinen keli. Lämmintä, nättiä, ihanaa. Kaikki meni pieleen. Mieli synkkeni synkkenemistään. Mikään ei tuntunut miltään. Vietin vapaa-aikani kovasti touhottaen, jottei tarvitsisi myöntää itselleen että ahdistaa. Alkoi kesäloma. En saanut mitään aikaseksi, vaikka touhusin ja touhotin. Ahdisti, itketti, väsytti. Syytin itseäni siitä että eihän näin upealla aurinkoisella ja nätillä ilmalla pidä ihmisen maata masentuneena sohvan nurkassa. Niin, masentuneena. Myönsin viimein itselleni. Sitä se taisi taas olla.
Eräänä päivänä olin ajelemassa Tampereelta kotiin. Olin viettänyt mukavan päivän ystävän kanssa, hieman kierrellyt kauppoja ja käynyt syömässä. Ihan perus päivä. Autossa alkoi ihan kamala olo ja ahdistus. Itketti. Ajoin kotiin asti, todetakseni kotikaupungissa ollessani että olo on sellainen että kuolen. En keksinyt muuta, kuin ajaa suorinta tietä päivystykseen. Pihaan päästessä itkin, tärisin ja haukoin henkeä. Olin varma että olen sanut sydänkohtauksen tai jotain muuta kamalaa.
Ihana lääkäri tutki, mittasi, arvioi. Kysyi sitten olenko koskaan saanut paniikkikohtauksia. En ollut. Elimellistä vikaa ei ollut. Psyykkistä vain. Siitä lähti isopyörä pyörimään, ja huomasin olevani sairaslomalla enkä lomanjälkeen levänneenä töissä kuten piti.
Sairasloma jatkui, olo paheni. Kunnes eräänä päivänä ajaessani kohti Jyväskylää päässä alkoi surisemaan. Ajatuksia tulvi, ideoita sateli, soitin ystävälle jonne olin menossa, ja hän puhui puhelimessa koko loppumatkan kanssani. Olo oli hyvä, vauhdikas, lentoisa. Ihanaa. Synkkyys on pois, ajattelin. Tästä käynnistyi toinen ääripää.
Kesän aikana olen tavannut lukuisia hoitajia, muutaman lääkärin, psykiatrin, terapeutin..Ja viettänyt pitkän sairasloman, jolta vasta pääsin palaamaan töihin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Todentotta. Sepä juuri, se viheliäinen sairaus, joka ilman ennakkovaroitusta hyökkää puskasta, juuri kun olet mukamas saamassa elämästä jonkinlaisen otteen. Tällaisen kanssa vain pitää oppia elämään. Niinpä niin. Joogaan, meditoin, liikun, syön kohtuu terveellisesti, en tupakoi, alkoholia käytän järkevissä määrin, elän ihan normaalia lapsiperhearkea. Olen optimoinut nukkumiseni, kerään voimia, syön lääkkeeni ja vitamiinini. Silti heittoja tulee. Kuulema näitä ei pidä alkaa turhaan analysoimaan, aivokemiani nyt vain on sellainen. Välittäjäaineet eivät pysy tasapainossa.
Niin. Sellaista tähän syksyyn. Ehkä joskus opin elämään tämän ailahtelevan aivokemiani kanssa- se jää nähtäväksi.
Nyt olo on melkolailla tasainen. Toivotaan että sellaisena pysyykin.

Tuli takatalvi. Tänään kun katsoin ikkunasta ulos, oli lunta tullut yöllä niin, että autokin oli hautautunut kinokseen. Ovet jäässä ja sitä rataa.
Oikeastaan en alkanut kirjoittamaan jäätyneistä ovista, vaan ihan muusta.
Olen törmäillyt nyt jo jonkin aikaa tunnelukko asioihin. Olen kohtalaisen suuressa kriisissä itseni kanssa, enkä oikein osaa toimia niin että saisin asiaa mitenkään parannettua. Silmille hyppäsi tunnelukko testi, ja joitain aikoja myöhemmin Murra tunnelukkosi- kirja. Ehkä kaikella on tarkoituksensa. Olen kipuillut asioiden kanssa, ja tuntuu että en saa mistään kiinni. Lukiessani kirjaa ja testin tuloksia tuijottaessa tajusin, että voi paska. Enhän minä ole se joka kipuilee, vaan se on se sisäinen lapsi, joka on tullut kohdelluksi kaltoin, ja nyt elää uudelleen niitä tuskiaan ulos. Olen kiertänyt ympyrää tiettyjen asioiden kanssa koko ikäni, aina välillä vaan ihmetellyt, miksi kaikki on aina niin sekavaa ja pilaan kaiken jossain kohtaa. Kaikki tuntuu pyörivän samalla kaavalla vuodesta toiseen. Jokin asia saa tietyn käyttäytymismallin aktivoitumaan ja taas mennään. Helvetillistä. Ei ainoastaan minulle itselleni, vaan olen vetänyt mukaan kipuiluuni jo aikamoisen liudan muitakin ihmisiä. Syyttänyt heitä omasta pahastaolostani, ja syyttänyt itseäni siitä etten osaa, pysty ja selviä ihmissuhteissa. Syyttänyt itseäni, ja sitten syyttänyt muita, vaikka todellinen kohde vihalle ja pettymykselle on jossain muualla kuin edessäni tai edes peilissä. Ihan itse olen toki virheeni tehnyt, sitä en kiellä, mutta kiinnostavampaa onkin ehkä se, mikä saa toimimaan siten, että tekee samoja virheitä uudelleen.
Löysin Kirsin upean postauksen Hidasta Elämää– blogista, jossa kiteytyy se mitä ajan takaa. Tänne eksyin jonkun intuition voimalla, ja vau. Ihan huikea fiilis kun luin tämän. Tämä aihe kokonaisuudessaan vaatii ehkä aikapaljon ajatustyötä. Ja sitä että uskallan kohdata pelkoni ja puhua asiasta ja ajatuksistani näille ihmisille keitä se koskettaa. Ja taas ensimmäisenä aktivoituu häpeä, ajatus etten halua vaivata muita tällaisilla. Pitäisi vaan olla tyytyväinen siihen mitä on, ei kaivella vanhoja. Mutta mitä jos ne jo lapsena ja nuorena tulleet lukot vaikuttavat näin vahvasti edelleen? Eikö silloin pitäisi niitä nimenomaan kaivella?
Keitän kahvia ja jatkan ajatusketjua eteenpäin..