Syksy 2019

Oli kesä ja upea, aurinkoinen keli. Lämmintä, nättiä, ihanaa. Kaikki meni pieleen. Mieli synkkeni synkkenemistään. Mikään ei tuntunut miltään. Vietin vapaa-aikani kovasti touhottaen, jottei tarvitsisi myöntää itselleen että ahdistaa. Alkoi kesäloma. En saanut mitään aikaseksi, vaikka touhusin ja touhotin. Ahdisti, itketti, väsytti. Syytin itseäni siitä että eihän näin upealla aurinkoisella ja nätillä ilmalla pidä ihmisen maata masentuneena sohvan nurkassa. Niin, masentuneena. Myönsin viimein itselleni. Sitä se taisi taas olla.
Eräänä päivänä olin ajelemassa Tampereelta kotiin. Olin viettänyt mukavan päivän ystävän kanssa, hieman kierrellyt kauppoja ja käynyt syömässä. Ihan perus päivä. Autossa alkoi ihan kamala olo ja ahdistus. Itketti. Ajoin kotiin asti, todetakseni kotikaupungissa ollessani että olo on sellainen että kuolen. En keksinyt muuta, kuin ajaa suorinta tietä päivystykseen. Pihaan päästessä itkin, tärisin ja haukoin henkeä. Olin varma että olen sanut sydänkohtauksen tai jotain muuta kamalaa.
Ihana lääkäri tutki, mittasi, arvioi. Kysyi sitten olenko koskaan saanut paniikkikohtauksia. En ollut. Elimellistä vikaa ei ollut. Psyykkistä vain. Siitä lähti isopyörä pyörimään, ja huomasin olevani sairaslomalla enkä lomanjälkeen levänneenä töissä kuten piti.
Sairasloma jatkui, olo paheni. Kunnes eräänä päivänä ajaessani kohti Jyväskylää päässä alkoi surisemaan. Ajatuksia tulvi, ideoita sateli, soitin ystävälle jonne olin menossa, ja hän puhui puhelimessa koko loppumatkan kanssani. Olo oli hyvä, vauhdikas, lentoisa. Ihanaa. Synkkyys on pois, ajattelin. Tästä käynnistyi toinen ääripää.
Kesän aikana olen tavannut lukuisia hoitajia, muutaman lääkärin, psykiatrin, terapeutin..Ja viettänyt pitkän sairasloman, jolta vasta pääsin palaamaan töihin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Todentotta. Sepä juuri, se viheliäinen sairaus, joka ilman ennakkovaroitusta hyökkää puskasta, juuri kun olet mukamas saamassa elämästä jonkinlaisen otteen. Tällaisen kanssa vain pitää oppia elämään. Niinpä niin. Joogaan, meditoin, liikun, syön kohtuu terveellisesti, en tupakoi, alkoholia käytän järkevissä määrin, elän ihan normaalia lapsiperhearkea. Olen optimoinut nukkumiseni, kerään voimia, syön lääkkeeni ja vitamiinini. Silti heittoja tulee. Kuulema näitä ei pidä alkaa turhaan analysoimaan, aivokemiani nyt vain on sellainen. Välittäjäaineet eivät pysy tasapainossa.
Niin. Sellaista tähän syksyyn. Ehkä joskus opin elämään tämän ailahtelevan aivokemiani kanssa- se jää nähtäväksi.
Nyt olo on melkolailla tasainen. Toivotaan että sellaisena pysyykin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *