Summa summarum

Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen olen ollut aivan pohjalla. Tai ehkä nyt voi jo sanoa että käynyt pohjalla. Nyt uskon jo viikko viikolta enemmän että sieltä voi nousta. Sairastuin masennukseen syksyllä. Itkin, itkin ja itkin. Raivosin lapsille, pyysin anteeksi ja sitten raivosin itselleni. Yhdellä hetkellä olin valmis ottamaan asuntolainan ja muuttamaan, toisena halusin vain kuolla. Mielialat heitelivät laidasta laitaan ja unohtelin kaiken mahdollisen. Mikään ei pysynyt päässä, heräilin öisin, halusin vain pois tästä kaikesta. Elin kahvilla ja suklaalla, laihduin ja voin todella huonosti. Lopulta olin töissäkin niin rätti, että en saanut mitään järkevää aikaiseksi. Onneksi eräs huomasi asian ja sai minut itsekin avaamaan silmäni. Hakeuduin työterveyteen, ja jos mikään niin ensimmäinen soitto sinne oli aivan kauhean iso kynnys. Itkin puhelimessa, sekä vastaanotolla. Olin aivan rikki. Vähitellen vyyhti alkoi kuitenkin purkautumaan. Ensin viikko sairaslomaa, sitten kaksi ja mielialalääkityksen aloitus. Sitten lisää. Olen joutunut miettimään elämää ihan eri tavalla. Suosta ja uupumuksesta ylös nouseminen on ihan uskomattoman hidasta ja henkisesti sekä minulta että lähipiiriltä paljon voimia kysyvää. Olen pyörittänyt mielessäni koko elämäni uudelleen. Onneni on ollut ihana lääkäri, jolle osuin terveystalolla. En ehkä olisi selvinnyt kaikista pahimmasta, jos hän olisi asetellut sanansa jollain muulla tavalla ensi käynneillä.

Pitkän sairausloman myötä olen potenut kaikki mahdolliset tunteet laidasta laitaan. tuntenut silmitöntä epäonnistumisen tunnetta, pettymystä omaa mieltä ja kehoa kohtaan, syyllisyyttä ollessani poissa töistä, vihaa tiettyjä asioita kohtaan sekä antanut anteeksi muutamalle ihmiselle sellaisia asioita, joita olen kantanut mukanani vuosia. jopa pari vuosikymmentä. Edessä on vielä paljon, lääkäreitä, terapiaa ja psykologeja, en voi sanoa olevani terve, mutta osaan arvostaa joitain asioita elämässä melkolailla korkeammalle kuin ennen.

Upein hetki todella pitkään aikaan oli se, kun rakas pieni 5-vuotias sanoi minulle ”Meillä on äiti ollut tosi kivaa. Ei olla tapeltukaan yhtään.” Olimme eläneet ihan tavallisia arkisia asioita. Jaksoin juuri hoitopäivän jälkeen tehdä perus jutut kotona pojujen kanssa. Mitään erikoista ei tehty. Suurin ero oli kuitenkin se, että hermoni riittivät siihen tavalliseen elämään hoitopäivän jälkeen. Muuta ei tarvittu. Tuolla lauseella olen jaksanut monta kertaa läpi niiden harmaimpien päivien ja valvottujen öiden. Pienillä sanoilla on joskus suuri merkitys.

Tiedän että nytkin joku kamppailee todella synkissä vesissä. En voi toivoa muutakuin voimaa, mistä se sitten ikinä löytyykään. Tie on raskas ja kuoppainen. Ja pahimmassa vaiheessa on turha hokea että kaikki kääntyy paremmaksi. Ei se silloin tunnu siltä. Mutta niin se vain on. Pitää vain luottaa ja antaa itsensä hoidettavaksi.