Hajatelmia

Aika tarkalleen kolme vuotta sitten sairastin ensimmäisen, ja toistaiseksi viimeiseksi jääneen manian. Olin juuri eronnut,hiemna hetken milijohteesta, ja elin hurjaa vauhtikautta. Tunsin että pikkukaupunki ahdistaa. En ajatellut mitään muuta kuin sitä että pakko päästä pois. Etsin maanisesti uutta työtä, vaikka ei vanhassakaan mitään vikaa ollut. Työkaverit katseli ja pyöritteli päitään kun menin kun viitapiru. Oikeastaan en paljoa edes nukkunut. Urheilin, ja söin kun muistin. Lapset hoidin silti kohtalaisen kunnialla viikkojeni ajan. Niille ei ehkä jäänyt ihan kauheita traumoja…Näihin aikoihin keväällä sain tiedon uudesta työpaikasta tampereella. Olin tainnut hakea muutamaan kouluunkin siinä sivussa..En edes muista mitä opiskelemaan, muistan vain saaneeni kutsukirjeet kokeisiin. Se taisi olla hieman myöhemmin keväällä kun päätin nanosekunnissa muuttaa tampereelle. En miettinyt yhtään sen seurauksia ja otin työn vastaan. Uuden miehenikin tapasin siinä kevään korvalla. Sehän ei toki osannut yhtään epäillä oloani, kun ei koskaan ennen oltu nähty. Lujaa meni. Ja rahaa paloi. Ja juhlittiin. Koko kevät. Olin elämäni kunnossa. Mielestäni.

Kesällä sitten tuli muutto. En pystynyt pakkaamaan. Ajatus liihotteli jossain ja aina kun aloitin, siirryin muuhun hommaan ennenkuin olin saanut edes kunnolla yhtä aloitetttua. Onneksi oli liuta ystäviä jotka tulivat ja laittoivat asunnon pakettiin. Pojat tulivat vasta muuton jälkeen perässä. Vähitellen elo alkoi tasaantua, mutta sitten vastaisesti vajottiinkin masennukseen. En jaksanut tehdä muuta kuin töitä. Tein töissä outoja virheitä, nukuin pommiin, valvoin yöllä. Ruokahalu hukkui, elin suklaalla ja kahvilla. Itkin. Ja itkin lisää. Tajusin yhtäkkiä olevani ihan vieraassa kaupungissa, laskut jäi mkasamatta, en tuntenut ketään. Sitten poikien isä käski soittamaan lääkäriin. Sain ajan todella nopeasti aivan ihanalle lääkärille,jolle olen edelleen kitollinen että otti minut silloin tosissaan. Kaveri soitti jossian vaiheessa ja ilmoitti tulevansa muutamaksi päiväksi katsomaan miten menee. Se tajusi missä jamassa oltiin. Avasi kaikki kirjeet mitä oli tullut, perui lehti tilaukset, soitti maksuaikaa ja maksettiin kaikki mitä oli rästissä pois. Siivosi ja laittoi saunan päälle. Sanoi että kaikki järjestyy.

Ja siitä kaikki alkoi. Ihan uusi elämä. Todella tuskainen ja vaikea taival kulkea, mutta edelleen hengissä. Ilman tuota ex-mieheni, lääkärin ja ystäväni väliintuloa tuskin olisin hengissä. Jäin pitkälle sairaslomalle. Oli lupa hoitaa itseä. Piti opetella syömään ja tekemään vain se, mitä silloin pystyi. Pojat jatkoivat kahden viikon olemistaan, hoitopaikassa oltiin ymmärtäväisiä. Välttelin autolla pitkien matkojen ajoa koska ajattelin ajavani rekkaa päin. Ex-mies hoiti poikien kyytimiset. Ensin hoidetttiin masennusta, mutta melkopian, noin puolen vuoden kuluttua todettiin taas vauhtikausi ja diagnoosiksi sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Alettiin hoitaa oikeilla lääkkeillä ja keskusteluilla. Sitten päätettiin että tullaan takaisin sinne mistä lähdin. Muutettiin siis taas, tälläkertaa miehen kanssa ja omaan taloon. Sanoin itseni irti ja lähdin tekemään hoitoalan sijaisuutta. Kunto ei tosin kestänyt, mutta yritetty on.

Nyt elämä on aika tasaisehkoa. Lääkeyhdistelmä on melko kohdillaan. Aina vaan pelkää mikä seuraavana on edessä. Masennusta pelkään eniten. Siihen liittyy itselläni voimakkaita oireita,sydämen tykytyksiä ja unihäiriöitä, itkuisuutta, syömättömyyttä ja ahdistusta. Kokoajan syön masennuslääkettä, mutta silti olo alkaa taas vaipumaan alaspäin. En tiedä missä vaiheessa tähän sitten puututaan. Olen kyllä asiasta puhunut.

Miehelle tämä on ollut vaikea käsittää. Se nainen keneen hän tutustui (maniassa) onkin jotain ihan muuta oikeasti. Ja vaikeinta on että ei edes itse oikein tiedä mitä oikeasti on. Mikä on sairautta ja mikä on omaa itseä. Paljon olen oppinut itsestäni. Löytynyt ihan uusia puolia ja persoonallisuuden vivahteita joita en ole koskaan itsestäni tunnistanut. Tämä on siis sen lisäksi että hoidetaan mieltä, myös ollut melkoinen matka itseen. Ja paljon on vielä kesken. Nyt on vasta saatu oireet jollain tavalla hallintaan. Tästä on vielä pitkä tie siihen että tuntisin itseni ja tietäisin mikä olen.

Mutta vahva usko on siihen että tämän saa hallintaan. Ehkä jollekin joka kamppailee juuri nyt oman olonsa kassa tämä luo jonkinlaisen toivonkipinän. Oleellista on vain se, että ottaa apua vastaan. Vahva ihminen on se joka uskaltaa sanoa että nyt en pärjää yksin.