Mistä aloittaisin
En tiedä mistä aloittaa. Olen aivan hukassa.
Pyristelen ja sinnittelen päivän kerrallaan, mutta olo vain pahenee. Rakkaalla ihmisellä todettiin vakava sairaus. Tila tulee kenties vielä pahenemaan, kenties nuoren ihmisen elo päättyy pahimmassa tapauksessa hyvinkin pian. En tiedä mitä tehdä. Olen niin vihainen. Ja en edes tiedä mille. En pysty kohdistamaan tätä kehenkään tai mihinkään. Vihaan päätäni, joka ei kestä tällaista. Kyse ei edes ole minusta, vaan hänestä. Mutta toisaalta kun kyseessä on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, en voi tälle mitään. Ja en mahda mitään sille, mitä aivoni tästä asiasta muokkaavat. Ne aiheuttavat kummallisia oireita. Paniikkikohtauksia (ehkä?En koskaan ole sellaisista kärsinyt, mutta oireet sopisivat) keskellä kirkasta päivää, rintakipuja, migreeniä, unettomuutta, päänsärkyjä niskajumeja you name it.
Ainut paikka missä voin olla rauhassa ja ilman paniikkia, on lähellä häntä. Ja se on epäreilua. Pitäisi olla monta minua, että riittäisin. Surullisinta tämä on meidän pienelle pojalle, joka ei vielä ymmärrä asiaa, mutta miettii sitä jossain alitajunnassa. Minulle tärkeä ihminen on myös hänelle hyvin tärkeä. Kulkenut vierellä yli puolet pienen elämstä. Pienelle on alkanut tulla pelkoja ja outoja harmituksia, joille ei löydy syytä. Olen yrittänyt olla rehellinen, mutta omatkin tiedot asiasta ovat vielä aika kehnoja. Ja miten selittää lapselle mahdollinen kuolema? Kun heillä on vielä lapsen usko, ja luotto siihen että lääkäri parantaa. Voi kun parantaisikin. Kumpa se kasvain saataisiin häviämään. En ole ikinä elämässäni ollut näin kauhuissani. Kokoajan itkettää ja toisaalta olen aivan turta kaikelle.
Mietin jo vakaasti sairaslomaa. Mieli on jossain muualla, väsymys alkaa painamaan. Olen kuitenkin oman päätökseni tehnyt, ja aion olla mukana loppuun asti, mikäli vain siihen on mahdollisuus. Jos jään kotiin miettimään, tiedän että pää hajoaa. Jos en muuta osaa, niin ainakin kuunnella. Ehkä jossain tilanteissa saatan jopa olla hyödyksi jollain tasolla. Toivon ainakin niin. On tämä perkele elämä.
Joku viisasteli minulle että ”Ihmiselle annetaan vain se mitä hän jaksaa kantaa..” .Paskat.- Meinasin lyödä. Tästä pilvestä en nyt näe mitään hopeareunusta, vaikka laittasin mitkä lasit päähäni.