Karhunpoika sairastaa

Edellisen tekstin jälkeen..hmm..en osaa oikein pukea tunteita sanoiksi.

En ainakaan sellaisiksi joita joku ymmärtäisi.

Jätkät on olleet hiihtolomalla ja itse taivuin kasvavan kipuilun kanssa jäämään pieneksi hetkeksi sairaslomalle. Poikien kanssa ollaan oltu vaan kotona. Ei olla tehty mitään. Isompi keksi itselleen kauhean kuumetaudin ja on sairastanut oikein antaumuksella. Itse makaan nyt sohvankulmassa ja odotan mikä tästä tulee. 

Mietin tuossa, kun katselin poikia ja perhettäni yhtenä aurinkoisena päivänä, että eihän rakkaus maailmasta katoa ja lopu. Miksei se voisi kohdistua useampaankin kuin yhteen asiaan? Eihän äitikään rakasta toista lastaan vähemmän kuin ensimmäistä, vaan rakkautta on ihan rajattomasti  vaikka olisit sen parven viidestoista. (no aika ehkä on kortilla, mutta siis you got it)

Olen mennyt elämässä aikamoisen mankelin läpi, ja jos joku tulee kertomaan mitä saan tuntea ja mitä en, saattaa olla että en suhtaudu asiaan aivan olankohautuksella.

Hieman ehkä olen kummissani taas tuosta lääkkeiden suosimisesta. Minunhan olisi ehdottomasti nyt pitänyt aloittaa tasaava lääkitys, jotta mieleni pysyisi tasaisena tässä myllerryksessä. Myönnyin sen verran, että kokeilin, todetakseni että ei saatana. Tuntui kuin olisin yhtäaikaa kuollut väsymykseen ja samalla ollut niin energinen että en paikallaan pysy. Ihan kun aivoihin olisi tungettu sukkapuikko ja hämmennetty aivokemia sekaisin. Lisäksi olin todella huonovointinen, se kokeilu jäi siihen. Tiedän entuudestaan, että jos jaksan tuota oloa noin kuukauden, se tasaantuu. Tässä hetkessä en jaksa. En edes tiedä onko aikaa rakkaalla ihmisellä jäljellä kuukausi vai vuosi, en todella halua olla koomainen zombi. Ennemmin tunnistan masennuksen oireet, ja käytän työkaluna mitä olen jo todennut toimiviksi. 

Mutta hei, lauantaina on edessä Jooga Festarit Helsingissä! Olen niin innoissani, kunhan tää tauti selätetään täältä pois. Huomena lökö päivä, ei mitään ohjelmaa,Netflixiä ja teetä. Jes.