Aurinkoa ja villakoiria
Aurinko loihtii säteillään näkyviin jokaisen pienenkin pölyhiukkasen. Myös kaikki ikkunat näyttävät yhtäkkiä siltä, että joku on käynyt heittelemässä jauhoja niihin (sitä tosin voi todellisuudessakin olla tapahtunut..) Pidimme jäbien kanssa siivous aamun ja sain raivattua kaikki kaapit ”romuvapaiksi”
Olen tässä talven mittaan siivonnut elämääni melko raa-alla kädellä. Nytkin autonperä pullistelee vaatepusseja, telkkaria, mikroa ja kaikkea ylimääräistä romua mistä haluan eroon. On ollut metkaa huomata, kuinka paljon sitä on kerännyt tavaraa ympärilleen, ja outoa, miten joihinkin tavaroihin on muka niin kiintynyt että niistä ei raaskisi luopua vaikka hyvin tietää että niitä ei enää koskaan tule tarvitsemaan.
Yksi tällainen tavara on ikuisuuden vanha nojatuoli. Se on muutanut luokseni vanhasta elämästä, ihastuin siihen nähdessäni sen ekan kerran poikien isällä. Ei siinä kukaan koskaan istunut, se vain vei neliön tilaa nurkassa ja toimitti vaatetelineen virkaa aina satunnaisesti..Olen raahannut sen erottuamme mukaani edelliseen asuntoon, josta pakotin muuttoporukan kantamaan sen vielä tännekin. Kaikki sanoivat että ”ei se mahdu sulla minnekään!” mutta pakko oli mukaan ottaa…no tuollahan se nyt nököttää varaston täytteenä. Olen tehnyt surutyötä luopuakseni rumiluksesta jo usean viikon ajan, mutta vielä ei ole tullut aika kohdata tätä tuskaista eroa. Tuoli on ruma, ruskea, nahkainen, kissan raapima, vie kuution tilaa ja on huono istua.
Olen ajatellut monesti miksi se on niin tärkeä. Oikeastaan aina kun käyn varastolla. Ehkä pidän sitä jonain muistona. Muistuttamassa vanhasta elämästäni. Kenties sen pois heittäminen onkin symbolisesti vanhan elämäni lopullista hylkäämistä, johon en ehkä ole vielä ihan täysin valmis. Se on ehkä pakko myöntää. En haikaile mennyitä, en ole katkera tai vihainen kenellekään. Muistelen kaikkia vuosia lämmöllä, ja olen todella kiitollinen poikien isälle noista kahdesta upeasta mukelosta ja kaikista mukavista muistoista. Hän tuskin tuntee asioita vielä samalla tavalla, mutta en sitä odotakaan. Meidän tiemme eivät vain jatkuneet yhteisenä, ehkä kliseisesti kasvoimme eri suuntiin emmekä enää jaksaneet ja halunneet tutustua uudelleen.
Ehkä joskus pystyn viskaamaan sen tuolin eteenpäin, mutta täyttäköön nyt vielä kuution elämästäni <3
(luultavasti kaatopaikan pojat ovat ainoat jotka sen huolivat kun siitä joskus luovun..)