Keskiviikko. Keskiviikosta. Keski-viikko.

Minä olen roikkunut taas hieman enemmän kuilunreunalla. On ollut todella väsynyt ja synkkä olo. Muutama stressipiikki ja ”normaalista” kuviosta poikkeama aiheuttavat heti olon huonontumisen. Ilmeisesti stressinsietokyky on aika huono tällähetkellä. Ajattelin taas jo olevani ”kunnossa” mutta havahduin taas viikonloppuna toistavani samaa kuviota ja ajatusmallia kotona ja ihmissuhteissa, mikä on tuttua pahimman väsymyksen ajoilta. Toki positiivista on, että huomasin asian itse, ja kun huomaan sen jo itse, pyrin rauhoittamaan muun elämän niin täysin kuin vain voin hetkellisesti. Asiat joihin pystyn itse vaikuttamaan koitan jaksaa hoitaa pois päiväjärjestyksestä väsyttämästä minua entisestään. Asioista joihin en itse pysty vaikuttamaan pyrin saamaan ajatukseni eroon, ainakin hetkellisesti. Itselläni paras tapa tähän on liikunta, sitten sen jälkeen kun muut asiat on hoidettu.

Olen myös totutellut ajatukseen palata työpaikalle. Käynyt pariin otteeseen jopa paikanpäällä, ja todennut että siellä on taas ihan mukavaa käydä. Työkavereita on jo nyt ekan kerran sairastamisen aikana ikävä, jaksan ajatella jo hieman muitakin ja sosiaalisia suhteita. Jes! Huomasin myös puhuvani luistelukentän reunalla toisen äidin kanssa! JES! En nimittäin ole noin kolmeen kuukauteen keskustellut muutakuin aivan pakottavissa tilanteissa ja niin vähän kuin mahdollista. En ole ollut pätkääkään kiinnostunut toisista ympäröivistä ihmisistä, saati sitten että olisin jaksanut puhua jonkun kanssa jotain. Eteenpäin on siis menty.

Mutta ettei nyt ihan vielä tuuletella täyttä parantumista.. Jouduin itsestäni riippumattomista syistä vaihtamaan lääkäriä nyt vuodenvaihteessa, tiedot eivät siirtyneet vanhasta paikasta uuteen kuten piti, hermoilin ja panikoin uuden lääkärin tapaamista niin paljon että jouduin kauheaan paniikkiin odotushuoneessa. Muistin taas kaikki synkkyydet ja olotilat elävästi. Ja oudointa on, että vaikka kuinka tsemppaan itseäni tällaisia hetkiä varten-  ajattelen että olotila menee ohi, pääsen siitä yli ja ei se oikeasti ole niin kamalaa, niin sillähetkellä nämä kaikki neuvot ja ohjeet katoavat päästä. Suu kuivuu, päätäsärkee, kämmenet ja jalkapohjat hikoilevat, sydän hakkaa, oksettaa, kädet tärisee..tekee mieli juosta karkuun, poistua paikalta ja unohtaa koko homma. No, pahimmalla hetkellä onneksi minut huudettiin sisään, joten en enää kehdannut poistua paikalta, tunnollinen kun olen… Tosiaan tietoja ei löytynyt mistään, minulla oli mieslääkäri, mitä hieman vierastan, ja hoitoni on pahasti kesken…kaikkien unelma tilanne siis. Kirsikkana kakunpäälle paniikki ja itkukohtaus, voin sanoa että lääkäri oli hieman hämillään. Jotain sitten minusta tyhjälle taululle rustasi muistiin. Olisipa jännä nähdä millaisen kuvan sai, kun kippasin kaikki mielenpäällä olleet asiat ulos unohtaen täysin että emme olleet enää vanahalla tutulla lääkärille, joka tuntee taustat ja tapauksen. Nooooh..eipä siinä. Selvisin hengissä, lääkärin henkisisten traumoje laajuudesta en tiedä.