Onnen pyrähdyksiä

Tämä on hassua, en tiedä kuuluuko tämä tähän sairauteen vai ihan omaan luonteeseeni. Ei, en osaa erottaa kumpaa nämä ovat. Mielialani on todella ailahtelevainen. Olen innoissani ja touhuan ja suunnittelen viikon- kaksikin jopa, jotain juttuja ja olen innoissani ja keksin kaikkea kivaa. Sitten vaan huomaan että kaikki on jotenkin unohtunut, en usko enää siihen että voisin saada jotain onnistumaan, menetän tavallaan uskon itseeni. Sellaisessa aikaansaavassa ja aktiivisessa vaiheessa tunnen olevani oma itseni. Se saamaton, itseensä kyllästynyt, kaikkeen pessimistisesti suhtautuva Mörkö, on joku ihan vieras ja kummallinen persoona.

Olisi vaan jotenkin opittava elämään tämä sairauden kanssa. Välillä tuntuu hankalalta, joskus taas on sellaisia päiviä että uskon jopa pärjääväni ihan ok. Positiivista on että nämä vaihtelut ovat hieman tasoittuneet. Ääripäät eivät ole ihan niin radikaaleja kuin ennen. Mörköpäivinä en ole ihan niin syvällä itseinhossa kun ennen, ja vaikka kävisinkin siellä syvällä, pääsen sieltä muutamassa päivässä pois. Hyper päivinä taas en tuhlaa ihan koko tiliä ostamalla uutta tietokonetta,sanoudu irti töistä ja hanki uutta autoa osamaksulla, vaan pystyn jo miettimään yön yli ja melko usein jättämään koko shoppailun ja muut äkkipikaisuuksissa tekemäni suunnitelmat vielä kuitenkin hautumaan hetkeksi.

Jossain määrin olen oppinut jo hyödyntämään näitä erilaisia vaiheita. Mörkö päivinä keskityn itseeni, yritän olla itselleni armollisempi ja ottamaan aikaa. Hyper päivinä saan sitten tehtyä niitä Mörköpäivinä tekemättä jääneitä juttuja pois kuleksimasta. On vain tosi vaikeaa hyväksyä tämä sairaus osaksi itseä. Välillä vieläkin ajattelee että tämä loppuu ja palaudun ”ennalleni” kun sitten taas muistaa että ei tämä mihinkään katoa. Elän tämän kanssa koko loppu ikäni. Pitäisi saada tästä oman persoonallisuuden kaveri, sellainen kumppani, jonka kanssa jaksaa kulkea. Se on vaan aina välillä ihan tosi tosi haasteellista. Varsinkin niinä päivinä kun vihaa itseään niin paljon, että ei voisi uskoakaan. Haluaisi vaan vaikka oksentaa pahan olon pois, jos se suinkin olisi mahdollista. (Olisin jo tehnyt sen, jos se olisi mahdollista) Hyvinä päivinä uskon vakasti itseeni ja unelmiini. Siihen että tiedän mitä olen tekemässä ja mitä kohti pyrin. Uskon siihen että olen arvokas ja tärkeä, ja että elämällä on varmasti jokin tarkoitus ja päämäärä myös minulle.

Juurikin suostuin jossain hetken mielenhäiriössä lähtemään kuskaamaan mammaa sukulaisiin. Joku päähänpisto että sehän voisi olla ihan kivaakin. Harmi vaan että kyläilyyn osui juuri aika mörköpäivä, äiti varmaan hieman ihmetteli apaattisuuttani. Toisaalta, kyllä lähipiirille olen tästä kertonut. ymmärtäävät sitten tai eivät. Reissu kuitenkin heitettiin, vaikkakin olin aika vaisua matkaseuraa..Sellaisina päivinä en pysty olemaan sympaattinen ja ymmärtäväinen. En kertakaikkiaan vain jaksa kuunnella kenenkään valitusta, tai narinaa. Omassa päässä pyörii kielteisiä ajatuksia jo ruuhkaksi asti, saati sitten että jaksaisin taistella vielä ympäröivää negatiivisuutta vastaan. Silloin pyrin tietoisesti pysymään erossa tietyistä ihmisistä ja tilanteista, juuri sen vuoksi että vaikutan vain kylmältä ja kiukkuiselta, eikä lisä negatiivisuus ainakaan tee oloani yhtään paremmaksi, päinvastoin.

Nyt onneksi on taas pahimmat möröt karkoitettu. Vuoden aluksi alan taas katsoa tarkemmin mitä lykkään suustani sisään ja lupaan myös miettiä tarkemmin mitä sieltä päästän ulos. Hah. Lupaan kuunnella paremmin, ja yritän olla läsnä myös niinä mörköpäivinä. Vaikka se olisinkin vaikeaa.