Paluu

Niin, siitä on vierähtänyt tovi, kun olen tänne kirjoitellut. Vapun jälkeen kevät meni hienosti, kesä tuli ja meni. Ostettiin talo ja lomailtiin. Palattiin paikkakunnalle mistä vuosi sitten lähdin. Kotiin.

Pärjäsin töissä. Olin hyvä. Mutta sitten kaikki taas muuttui. Väsyin, uuvuin, käytin itseni loppuun ja poltin kynttilää molemmista päistä. Ajoin pitkää työmatkaa, hoidin muuton, kodin, lapset, parisuhteen. Päivät tein töitä. Itkin autossa yksinäni. Ajattelin sen kuuluvan jotenkin tähän kaikkeen, olihan taas paljon muuttunut pienellä aikaa. En halunnut kenenkään näkevän että olin surullinen, koska en ymmärtänyt itsekään miksi olisin surullinen. Onneksi kohdalleni osui uudella vanhalla paikkakunnalla hyvä hoitaja sekä lääkäri. Olimme saaneet hoitosuhteen kuntoon, kun viimein myönsin tarvitsevani apua.

Jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi. Häpesin itseäni, sairauttani ja epäonnistumistani. Niin paljon. Olen itkenyt ja surrut ja inhonnut itseäni. Olin valmis ajamaan päin rekkaa että pääsisin pois pahasta olosta. Hoitajani sai jotenkin minut uskomaan että kaikki tunteet ovat ok. Ja että on ihan sallittua tuntea ja olla heikko. Lääkäri kirjoitti lisää sairaslomaa.

Sitten tapahtui jotain. Heräsin aamulla ja masennus oli poissa. Jaksoin, pystyin, kykenin. En syönyt enkä nukkunut. Tutustuin uusiin ihmisiin, olin valmis heivaamaan suhteeni romukoppaan. Olin valvonut viikon, lenkkeillyt kymmeniä kilometrejä ja päässäni tuntui kuin olisi muurahaisia kävellyt aivoissa. Ajatus juoksee ja ideat ovat tottakai mitä parhaita! Mies pyörittelee päätään ja ihmettelee.

Tänään kävin tapaamassa lääkäriäni. Kyllähän sen tiesi. Lääkkeet vaihtoon ja lisää sairaslomaa. Nyt aloitan uudella lääkkeellä. Mielestäni en tarvitse lääkkeitä, mutta tunnollisena ihmisenä otan ne. Tosi unilääkettä en hakenut vaikka reseptin sain.

Nyt sitten kokeillaan. Wish me luck!