Synkkää.

Ajattelin raapustella tänne muutaman pikku havainnon elämästä, mutta kappas kun olikin alusta muuttunut niin radikaalisti, että meni aikansa ennenkuin keksin miten tänne saa mitään lisättyä.

Seuraava teksti ei ole hätähuuto. Lähinnä vain omien ajatusten tuuletusta. Ei hätää.
Viimeinen pari viikkoa on ollut todellista ajatusten myllerrystä. Tai no, välillä myllertää niin perhanasti, välillä on se tuttu uupumus, eikä jaksa ajatella yhtään mitään.
Olin taas typerä. Menin lääkärin kirjoittaessa diagnoosiksi keskivaikea masennus uskottelemaan itselleni, että no eihän tässä, lepään viikon-pari, ja sillä selvä. No, makasin kaksi ja puoli viikkoa, ja ajattelin että thats it, nyt se on selätetty. Eihän se niin mene…Sunnuntaina huomasin olevani väsynyt. En sillälailla vähäunisen väsynyt, vaan henkisesti väsynyt. Mietin ajanko autolla rekan alle. En ajanut. Tietenkään, koska lapset. Lisäksi autoni on ystäväni mukaan sellainen kasa malmia, ettei sillä kannata yrittää itseään tappaa..Kiitti vinkistä. Töihin palasin, kuten kunnon työntekijän kuuluu. Ajatukset hukkuivat hieman taustalle, kun tuli tekemistä, tänään huomasin taas luisuvani samoihin ajatuksiin. Ystäväni kysyi kumman valitsisin jos pitäisi valita, vauhdin vai masennuksen. Jäin miettimään. Ja en saa valita- sitä tulee mitä on tullakseen.
Ja tässäkohtaa jos joku tulee sanomaan että ”reipastu” tai ”ajattele kaikkea hyvää mitä sulla on” tai ”paistaa se päivä risukasaankin” niin voin kertoa, että se pahaolo ei poistu noilla sanoilla. Olen itse huomannut että paras on vain kuunnella, jos toinen haluaa puhua. Jos ei halua, ei se mitään, kunhan on selvää että sitten jos haluaa, voi puhua. Itse suutun jos joku alkaa tyrkyttää neuvoja- siedän saarnaa vain kahdelta ystävältäni. Ne saavat ravistella minua aina välillä, muiden on viisasta olla hiljaa mielipiteineen.
Toki yritän nauttia asioista. Lapset tuovat aina sellaisen rakkauden tunteen. Yritän pitää siitä kiinni. Rakas ystäväni on iso tuki, vaikka ei ehkä itse sitä tiedä ja ymmärrä.
Ehkä tämä menisi pian ohi. Ja paranisin kunnolla tästä flunssasta. Astma aktivoitui rajusta flunssasta ja edelleen ihan hapeton olo senkin puolesta. Ei pääse edes liikkumaan. Ei sillä ei se nyt erityisesti kiinnostakaan, vaikka varmaan hyvää tekisi olla tuolla auringossa edes hetki.
Ehkä on vaan paras ottaa itseä niskasta kiinni ja reipastua. Lakata murehtimasta. Hymyillä ja muuttua sisäänpäinkääntyneestä möröstä sosiaaliseksi ja seuralliseksi. Tai sitten ei.