Ladataan...
Haavekuvia

Hyytävä Handmaid's Tale sai minut katsomaan myös toisen Margaret Atwoodin kirjaan perustuvan sarjan, Alias Gracen. Myös tämä sarja vangitsee katsojan ja on oikeastaan Handmaid's Talea parempi lyhyydessään. Palvelustyttö Gracea syytetään työnantajansa ja tämän taloudenhoitajan murhasta, mutta hirttotuomion sijasta palvelijatar joutuu vankilaan. Grace käy pitkiä keskusteluja tohtorin kanssa, joka pyrkii selvittämään, mitä todellisuudessa tapahtui.

Sarah Gadon esittää Gracea viehättävän vähäeleisesti ja saa päähenkilöstä hyvin kiinnostavan hahmon. Katsoja joutuu miettimään, mikä oikein on totta, sillä Grace ei ole kaikista luotettavin kertoja. Naisen ja piian asemaa 1800-luvun Kanadassa sarja kuvaa kylmäävästi, joten oli Grace tehnyt mitä tahansa, on hankala olla olematta hänen puolellaan.

Nämä sarjat katsottuani teki mieli ihan jopa lukea Atwoodia.

Kirjaston hyllyt olivat aika tyhjinä Atwoodista, mutta lopulta löysin englanninkieliseltä osastolta yhden romaanin, joka ei ollut minkään trilogian kolmas osa. The Blind Assassin eli Sokea surmaaja osoittautui lopulta pitkäksi projektiksi. Minäkertoja Iris kelaa menneisyytensä tapahtumia, ja kehyskertomuksena vanha Iris mm. käy donitsikahvilassa ja köpöttelee ulkona. Ja tätä kehyskertomusta on paljon! Kirja olisi lyhentynyt varmaan reippaasti, jos nämä yhdentekevät jaaritukset olisi jätetty vähemmälle.

Iriksen minäkertomuksen rinnalla kulkee tarina salaa toisiaan tapaavasta miehestä ja naisesta sekä kertomuksesta, jota mies naiselle kertoo. Nämä tarinat kietoutuvat lopulta yhteen, eivätkä mitenkään kovin kiinnostavasti. Teos on niin väsyttävä, että lopun pieni paljastus tuntuu antikliimaksilta, todelliselta lässähdykseltä.

Miksi sitten luin teoksen loppuun?

Olin päättänyt lukea Atwoodia ja nyt olen lukenut. Halusin myös antaa kirjalle mahdollisuuden, sillä niin monta ylistävää blogikirjoitusta luin The Blind Assassinista. Joskus on myös käynyt niin, että hitaasti mukaansa ottanut kirja onkin loppujen lopuksi mahtava lukukokemus (mm. Tuulen viemää ja Donna Tarttin Tikli). Tämä ei kuitenkaan ollut, ja melkein hihkuin riemusta, kun käänsin viimeisen sivun 500-sivuisesta kirjasta.

 

 

 

Ladataan...
Haavekuvia

Pidin hetken aikaa blogia yrityksestäni vähentää sokerin käyttöä. Se kuivui pian kokoon, koska tykkään liikaa sokerista. Kuitenkin sitä pitäisi syödä vähemmän, koska mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se kerääntyy vyötärölle. Huolestuttavin merkki on se, kun täytyy alkaa ostaa kokoa suurempia vaatteita...

Olen kaksi kertaa elämässäni ollut ilman sokeria. Toinen kerta oli nelisen vuotta sitten, kun personal trainer teki minulle ruoka- ja liikuntaohjelman. Ohjelma sinänsä motivoi, mutta ruokavalioon kuului niin paljon oikeaa ruokaa, ettei herkkuja vain tehnyt mieli.

Ruokavalio pääpiirteissään on jäänyt käyttöön, vaikkei pt-suhdetta enää olekaan, mutta jotenkin sinne sekaan on päässyt lipsumaan myös karkkeja ja suklaita...

Toinen sokeriton kauteni oli, kun testasin sokerittomuuden vaikutuksia kroppaani kuukauden ajan. Herkkujen syömättömyys oli aika helppoa, kun oli vain päättänyt olla syömättä. Kuukauden jälkeen olin kuitenkin niin, että "edelleen on läskireidet, ei mitään hyötyä, jatkan sokerin syömistä".

Nyt ajattelin, että pitäisiköhän päättää olla syömättä sokeria pidemmän aikaa ja katsoa, onko sillä vaikutusta. Tein viimeisen kerran herkkuja kotona ja niiden syömisen jälkeen olen ehdollisessa lakossa (= juhlissa, kyläilemässä ym. saa totta kai herkutella).

Mutakakkumakeiset ovat Kinuskikissan ohje, eikä niihin tarvita kovin monta ainesosaa:

Suklaatäyte: 300 g tummaa suklaata (osa siitä tummaa minttusuklaata), 1,5 dl kuohukermaa

Pohja: 5 digestivekeksiä, 2 rkl kermaa, 0,5 rkl suklaatäytettä

Kuorrute: 110 g valkosuklaata, 2,5 rkl kuohukermaa

Sekoita sula tumma suklaa lämmitettyyn kermaan.

Murskaa keksit ja sekoita niihin kerma ja suklaatäyte. Levitä keksipohja leivinpaperilla vuorattuun pieneen vuokaan ja levitä päälle suklaatäyte. Laita jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Sekoita kerma ja sula valkosuklaa keskenään. Levitä kuorrute suklaapohjan päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa. Leikkaa öljytyn veitsen avulla kolmioiksi.

 

Ladataan...
Haavekuvia

Millaisia koiranomistajia Lilystä löytyy? Olen kolmentoista vuoden aikana huomannut olevani varsin ylitunnollinen emäntä, joka koko ajan kokee, että nyt pitäisi olla lähdössä lenkille ja nyt taas tekemässä aivojumppaa ja mitähän huomiota koirille seuraavaksi pitäisi antaa. Se taas aiheuttaa sen, että välillä koiranomistaminen tuntuu aika rasittavalta - ja syypää taidan olla minä itse syyllisyydentunteineni.

Useimpien koiranomistajien työpäivä kestää kahdeksan tuntia, ja minäkin pidän sitä sellaisena aikana, jonka koirat maksimissaan ovat yksin kotona. Työni on kuitenkin sellaista, ettei sitä tarvitse aina tehdä työpaikalla, joten saatan jo kuuden tunnin kohdalla kokea, että nyt on kiire kotiin. Töissä harvoin pidän varsinaisia teetaukoja vaan otan teekupin työpisteelle ja urakoin töitä vauhdilla, jotta koirien ei tarvitsisi olla yksin.

Jos työpaikalla tehtävät työt vievät vaikka sen kuusi tuntia, en enää raaski käydä esimerkiksi treenaamassa sen päälle, vaan siinä vaiheessa on mentävä kotiin, vaikka yksinolo jäisikin työt + treeni -yhdistelmällä alle kahdeksaan tuntiin. Pääsen siis treenaamaan vain niinä päivinä, kun lähitöissä menee alle kuusi tuntia. En myöskään viitsi mennä pyörällä töihin, koska pyöräilyyn käytetty aika olisi pois koirien lenkityksiin käytetystä energiasta ja ajasta.

Olen useimmiten viikolla koirien yksinhuoltaja, joten joudun sumplimaan menoni ja työni yksin. Toisaalta mieheni on hyvin rento koirien kanssa: hän on kyllä kotona mutta saattaa vaikkapa pelata tietokonetta koko päivän. Minun kotihommani keskeytyvät aina heti, kun viereen tulee nappisilmä tapittamaan. En muista, milloin olisin katsonut sohvalla kokonaisen elokuvan ilman pieniä keskeytyksiä, jolloin käyn piilottelemassa koirille nameja etsintäleikkejä varten. (Paitsi kun katson elokuvaa miehen kanssa - silloin ei viitsi noin tehdä.)

Kalvava syyllisyydentunteeni johtuu ehkä siitä ajatuksesta, että koirat eivät voi viihdyttää itseään. Toisin kuin ihmiset, ne eivät voi avata telkkaria tai pelata iPadia, vaan ne ovat riippuvaisia siitä, mitä ohjelmaa ihmiset niille järjestävät. Ja koska en tykkää ajatuksesta, että koirat nukkuisivat 23 tuntia vuorokaudessa, minähän järjestän ohjelmaa. Lenkkiä, aivojumppaa, aktivointia. Toivon, että olisi olemassa luita, joiden järsimiseen menisi tunteja, mutta nekin kestävät korkeintaan aamuteekupilliseni ajan.

Usein siis tulee ajatuksia, että jos ei olisi koiria, niin... kyllä elämä olisi helppoa.

Toisaalta kun katson vaikka pienen sekaroituisen vanhuksemme silmiin, tulee aina olo, että ei voi olla maailmassa mitään suloisempaa. Omaperäinen veijari on hauskuuttanut meitä jo kolmentoista vuoden ajan, ja meillä tulee varmaan olemaan tosi tylsää sitten, kun emme voi enää ihmetellä sen tempauksia. :D

Entä millaista olisi tulla kotiin, jossa kukaan ei olisi vastassa, tai nukkua tyhjässä sängyssä, kun mieheni on reissutöissä?

Myös kävelyllä on suuria terveysvaikutuksia, ja saattaisi olla, että yksin en lähtisi ikinä lenkille. Nyt koirat huolehtivat peruskunnostani. Toisaalta ilman koiria saattaisin tosiaan pyöräillä eri paikkoihin - tai sitten en. Sen näkee oikeastaan vasta sitten, kuin koiruuksista on aika jättänyt.

Todennäköisesti minun pitäisi hellittää ja hyväksyä se, että koirat voivat hyvin vähemmälläkin tekemisellä. Olen joskus vastentahtoisesti joutunut olemaan töissä jopa kymmenen tuntia, ja tullessani kotiin koirat ovat olleet ihan rauhallisia ja unisia - eivät siis kuolleet pitkään päivään! Otan tänä syksynä tavoitteekseni kunnon teetaukojen pitämisen töissä: istun pöytään tai sohvalle, juon teetä ja juttelen työkavereiden kanssa. Yritän nauttia siitä ilman päätä kiristävää tunnetta, että äkkiä äkkiä äkkiä kotiin.

Mitenkäs muut koiranomistajat sovitatte koirat, työt ja muun elämän?

Ladataan...
Haavekuvia

Kuva: Wikimedia Commons

Kuten monet muutkin, olen lukenut kesän aikana Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan -teoksen. Kirja oli ihan ok,  mutta en saanut siitä sen kummempia oivalluksia. Tiivistetysti jäi mieleen lähinnä, että valitse taistelusi ja arvosi, sekä sinänsä mielenkiintoiset, havainnollistavat tarinat muun muassa Dave Mustanesta.

En ehkä osaa olla piittamatta paskaakaan ihan kaikesta turhasta, mutta on kaksi turhaa vaatekappaletta, jotka olen vuosien varrella heivannut. Kaikki sai alkunsa lapsena, kun luin jotain turhia naistenlehtinovelleja, joiden mukaan mies jättää, jos nainen ei pistä koko ajan parastaan ja pidä jotain kauheaa teatteria yllä. Ja tietysti ihan kamalinta olisi, jos mies jättää, koska nainen ei voi olla onnellinen ilman miestä.

Kuuntelin myös kauhuissani juttuja siitä, miten joku perheystävä pukeutui kotona aina miesten pitkiin kalsareihin. Kuulemma tällä naisella oli pitkiä miessuhteita riittänyt, mutta en pystynyt ymmärtämään, miten se oli mahdollista. Minustahan ei koskaan tulisi tuollaista. Minä pukeutuisin aina pitsi-ihanuuksiin enkä koskaan näyttäytyisi pitkissä kalsareissa miehen edessä.

Kyllähän tuota joitakin vuosia jaksoi, mutta... lopulta käytäntö opetti sen, että paidan alla parhaat rintsikat ovat sileät t-paita-liivit. Ja mikäli paita on valkoinen, beiget sellaiset! Kauhistus sentään! Pitsit ja koristehörhelöt saavat paidan näyttämään epätasaiselta, ja topatut push upitkin ovat jääneet kaappiin, koska niitä ei vain tee mieli käyttää.

Toinen dumppaamani vaatekappale on stay up -sukkahousut. Ovathan ne tavalliset sukkahousut aika kammotukset, mutta minkäs teet: stay upien yläreuna on usein niin rosoinen, että se paistaa hamekankaasta läpi. Jos juhlamekko on yhtään läpikuultavampaa kangasta, reiden kohdalla näkyy tummempi kaistale. Jos helma taas on lyhyehkö, täytyy olla varovainen, ettei kyseinen osuus pilkota alta. Lisäksi sukkia ylhäällä pitävä liimapinta saattaa menettää tarttuvuutensa, jolloin pahimmillaan täytyy taistella sen kanssa, valahtaako sukka nilkkaan. Tavalliset sukkikset pysyvät ylhäällä, ovat ulospäin huomaamattomat ja lisäksi jotkut niistä myös muokkaavat pebaa kiinteämmän näköiseksi.

En siis piittaa enää paskaakaan siitä, näytänkö jotenkin "seksikkäältä" vai en. Olen ihan mielelläni tavallinen ja käytännöllinen, ja jos se ei kelpaa, niin ei kelpaa. Toistaiseksi on kelvannut.

Ladataan...
Haavekuvia

Kun keväällä varasin New Yorkin -matkamme, muistin katsoneeni juuri äskettäin Chef's Table -dokumenttisarjan jaksoa, jossa kerrottiin huippukondiittori Christina Tosista ja hänen Nykissä sijaitsevasta Milk Bar -paikastaan. Paikka on noussut suosioon erikoisten tuotteidensa vuoksi, ja erityisesti minulle jäi jaksosta mieleen crack pie (kuvassa).

Leivonnainen on saanut nimensä koukuttavuudestaan, eli kuten arvata saattaa, se ei ole mitään huumepiirakkaa. Tätä halusin päästä maistamaan. Arvio: Oikein hyvää, mutta ei kuitenkaan NIIN hyvää. Maistui rasvalle ja sokerille, tavallaan ei millekään. Kannatti kuitenkin maistaa tätä legendaarista paita, ja hauska sattuma oli, että kun iltapuhteiksi hotellihuoneessamme katsoimme Akseli Herlevin Burgerimiestä, yksi jakson ruokapaikoista oli juuri Milk Bar! Paikasta saa myös mm. crack pie lattea, muromaitopehmistä ja muromaitoa, joka on siis maitoa, johon on uuttunut murojen maku.

Tavoistamme poiketen kävimme myös shoppailemassa Woodbury Common Outletissa. Ostosparatiisi sijaitsee reilun tunnin matkan päässä Manhattanilta, ja vaikka emme ole mitään shoppailijoita, meiltä loppui viiden tunnin ostosaika kesken! Kannattaa siis todellakin miettiä etukäteen, missä liikkeissä haluaa ensisijaisesti käydä. Olin lukenut tämän vinkin useasta blogista mutta en uskonut, joten Reebokin ja Niken outletit jäivät sitten näkemättä. Hyviä ostoksia teimme silti!

Reissun paras pitsa oli Don Antonio -ravintolassa, josta olin lukenut vinkin Glorian ruoka ja viini -lehdestä. Tällä matkalla myös opimme syömään pitsapalat reilusti käsin sen jälkeen, kun saimme yhdessä paikassa katseita sahatessamme pitsojamme haarukalla ja veitsellä. :D Naurattaa vieläkin: olimme saapuneet perille samana päivänä, olimme älyttömän väsyneitä ja nälkäisiä ja tarkoituksena oli vain löytää ruokaa. Pitserian pitsat edustivat sellaista sitkeäpohjaista tyyppiä, ja taisimme veistää niitä ihan hullunkiilto silmissä. Ai että, kun oli ihanaa heivata suomalaiset käytöstavat ja napata pitsa hyppysiin.

Päädyimme tällä kertaa yöpymään New Yorker -hotellissa. (Oli muuten hauskaa katsoa ennen matkaa tv-sarjoja, joissa kuvattiin kaupunkia ilmasta. Hotellin katolla olevat isot New Yorker -kirjaimet saivat meidät aina huutamaan, että tuolla ollaan ihan kohta!) Monesti söimme aamiaisen alakerrassa olevassa Tic Toc Dinerissa, koska se oli kaikista helpointa. (Minulla on aamuisin huutava nälkä.) Oli jokseenkin pakko testata vaahtokarkkitäytteinen köyhä ritari. :D Makeansietokykyni on melko hyvä, joten kyllä tämäkin sokeripommi upposi meikäläisen mahaan. Matkoilla herkutellaan eikä lasketa kaloreita, mutta ihan hyvä silti, että reissu kesti vain viikon. On vaikea tehdä terveellisiä valintoja, kun ruokalistalla on tarjolla tällaista.

Vaikka minulla on korkean paikan kammo, olen silti matkoilla aina ensimmäisenä kiipeämässä näköalapaikkoihin. Tällä reissulla kohteena oli One World Trade Center, joka oli vaikuttavan korkea. Hurautimme hissillä 102. kerrokseen, ihastelimme (ja kauhistelimme) näköaloja ja nautimme viinit ja viskit baarissa.

Musikaalit ovat New Yorkissa parasta, ja kävimme katsomassa kolme esitystä: Book of Mormon (huippu; sopinee kaikille, jotka tykkäävät tarttuvista kappaleista ja South Park -henkisestä huumorista ja joita ei jumalanpilkka haittaa), Jersey Boys (Four Seasons -yhtyeen tarina; ehkä muistat Bye bye baby, baby goodbye, bye baby baby bye bye -kappaleen) sekä Wicked (pettymys; kappaleet olivat mitäänsanomattomia eivätkä jääneet mieleen, mutta toki tarina oli kiva ja huumoriakin oli). Wickedin katsomossa oli hauska kuunnella katsojien keskustelua. Yleinen keskustelunaihe oli se, kuinka monta kertaa kukin on jo Wickedin nähnyt. Joku oli käynyt katsomassa sen jopa seitsemän kertaa - ilmeisesti musikaali on tehnyt muihin suuremman vaikutuksen kuin meihin.

Book of Mormonia voin kuitenkin todella suositella. Lippujen ostoa ei kannata jättää paikan päälle vaan ne on syytä ostaa etukäteen netistä, jos varmasti haluaa katsomoon. Esitys kertoo mormonisaarnaajista, jotka päätyvät lähetystyöhön Ugandaan. Siitä seuraa kaikenlaisia kommelluksia.

Ladataan...
Haavekuvia

Joskus bloginpitäjien käyttämä vinkki-sana tuntuu ihan hölmöltä. Vinkki voisi olla jotain, minkä yksi ihminen on tajunnut ja mitä hän nyt jakaa muille - ja muut valaistuvat. Tuntuu hölmöltä vinkata jotain Netflixistä, kun kaikki muutkin näkevät samat leffat siellä ja ovat ehkä ne katsoneetkin. Kuitenkin listaan alle muutaman elokuvan, jotka olivat kivoja tuttavuuksia. Rakastan amerikanenglantia, mutta välillä on kiva katsoa filkkoja muillakin kielillä!

L'Ascension - huipulle. Nuorukainen lähtee vedonlyönnin seurauksena kiipeämään Mount Everestille vailla aiempaa kokemusta. Muut kiipeilijät ovat aloittaneet pienemmistä vuorista, mutta päähenkilö ei oikein edes tiedä, mitä välinetä reissulla tarvitaan. Elokuva on kiintoisa seikkailukertomus, joka lopputekstien mukaan perustuu tositapahtumiin. Siihen nähden, että päähenkilö ei ole kokenut kiipeilijä, Everestin huiputtaminen käy aika helposti. Monet muut ihmiset kuitenkin kuolevat yrittäessään.

Miekkavalaiden majakka. Tämäkin perustuu tositapahtumiin. Äiti lähtee maapallon toiselle puolelle autistisen poikansa kanssa katsomaan miekkavalaita yksin elävän puistonvartijan luokse. Upeat maisemat, upeat miekkavalaat. Tapahtumat sijoittuvat Argentiinaan, ja elokuvassa puhutaan espanjaa.

La Vie en Rose. Elokuva Edith Piafista, pääosassa ihana Marion Cotillard. Elokuvan jälkeen lauleskelin monta päivää mahtavalla ranskallani ja laulutaidollani Non, je ne regrette rien.

 

Pages