Puhutaanko vähän sinkkuelämästä.

Taustaa: Ikisinkku löysi elämänsä rakkauden muutama vuosi takaperin ja se osoittautui umpikujaksi tämän vuoden alussa. Ping! Sinkkuna taas ja so far so good.

Sinkkuelämä on näkökulmasta riippuen joko aivan mahtavaa tai ihan pyllystä. Ihminen voi olla joko sinkku kunnes parisuhde, sinkku koska parisuhde tai sinkku koska se on hauskaa. Minä kuulun jälkimmäisiin, siis omasta mielestäni. Puoli vuotta sinkkuna parisuhteen jälkeen on tietysti ollut täynnä tunteita, mutta vähitellen elämä otti niskasta kiinni ja heitti niskalenkillä eteenpäin. Sillai hyvällä tavalla.

Sinkkuna viihtyminen ei toki tarkoita sitä, etteikö välillä olisi haikeaa. Olen sen verran tunteikas ihminen että välillä haikeus (huom, ei kaipaus!) tuntuu todella painavalta. On ihan okei tuntea itsensä yksinäiseksi ja kaivata syliä välillä. Minulle läheisyys on tapa pausettaa oma kiire ja onneksi on löytynyt ihminen (tai pari) jotka ovat tätä paikanneet. Mutta, koen silti elämän olevan varsin jännää ja vaudemahtista etten haikaile parisuhteen perään.

En myöskään koe kolmekymppisenä sinkkuna olevani valmis pikkuvaimoksi tai babymamaksi. Kaikki kunnia niille, joille se on ihanaa. Sinkkuus on minulle seikkailuja ja vuoristorataa: niin hauskaa mutta pelottavaa mutta hauskaa. Ennenkuin haluan rakastaa toista, haluan nyt rakastaa itseäni satanolla ja vielä en ole ihan sadassa. Kovaa vauhtia sinne menossa kyllä, kiitos kaiken ympärillä tapahtuvan. 

Elämäni YKSI rakkaus tuli ja meni ja kunnes toinen osuu kohdalle, elämäni suurin rakkaus olen minä (ja meitsin ässä koira, Sulo Armas, jolla on muutes oma instakin koska somettaja.)

Word.