Siis niinkö miksi?
Kissa pöydälle ja faktat kehiin: täytin kolmekymmentä viime keväänä.
Tähän mennessä kuultua:
”Miksi sä et näytä kolmekymppiseltä?”
”Joo, eka mietin että ootko se sä kun oli samaa näköä, mutta sit katoin että sä näytit niin nuorelta..”
”Etsä voi millään olla kolmekymppinen?!?”
”Ootsä joku puuma kun deittaat vaan nuorempia miehiä?”
”Joko biologinen kello tikittää, vinkvink.”
”Joko sulla on kolmenkympin kriisi?”
Niih. No en tosiaan ulkoisesti ehkä näytä kolmekymppiseltä (paitsi peilistä läheltä katsottuna, jolloin auttamattomat silmäpussit paljastuu.) Joo, myös kolmekymppinen voi tehdä töitä somessa, rullailla lonkkarilla, käyttää lippistä ja tykätä olla välillä vähän reckless. Biologinen kelloni ei tikitä, deittailen nuorempia koska se on normaalia (ja vinkkinä niille, jotka vielä epäilevät, katsokaa ylemmät kysymykset uudestaan) ja ei, minulla ei ole kolmekympin kriisiä vaikka aloitinkin lonkkarin, wakeboardin ja twerkin uusina harrastuksina.
Jostain ihmeen syystä, kolmenkympin rajapyykin ylittäminen tarkoittaa näennäisesti sitä että vaihdetaan bomberit pikkutakkiin ja tennarit purkkareihin. Vauvakuumetta pitäisi pukata ja vakiintuminen on vakio. Että niin joo just. Meitsi vissiin unohti katsoa tän memon. Toisaalta, olen myös tullut siihen tulokseen että elämä kolmekymppisenä ei hirmuisesti eroa kaksikymppisestä. Yhtä sekavaa se on, tosin, sillä erolla että tässä vaiheessa asioita ei jaksa ottaa enää turhan vakavasti. Zero fucks given like.
Ja just tällai on hyvä.
-Siina