Niin kesä vaihtui syksyyn. Puut pukivat kirjavat takkinsa ylleen ja valmistautuivat talveen. Kukat nuupahtivat, sienet putkahtelivat esiin milloin mistäkin. Joku puhalsi ilmaan viileyttä, kalenteri meni eteenpäin ja yht äkkiä! Minun oli aika laittaa lapseni hoitoon ja lähteä töihin. Ajatus hirvitti, hirvittää edelleen! Minkäs teet, kun kotona olemisesta ei makseta juuri mitään. Työnteko sinällään ei minua haittaa, onhan se vaihtelua, mutta se etten näkisi moneen tuntiin rakasta lastani, se tuntuu musertavalta, ahdistavalta ja vielä hirveämpää on se, että joku tuikituntematon kasvattaa häntä minun poissaollessani. Aina, kun ajattelen asiaa, mieleni valtaa pakokauhu. Kuin olisin pelokas peura keskellä moottoritietä vilisevien autojen seassa. Ensimmäinen ajatus on, että täältä on päästävä pois ja pian! Mutta missään ei näy aukkoa, mistä pääsee takaisin metsään, ulospääsyä ei ole. Minun on siis seisottava tässä, kauhuissani ja toivottava ettei minuun osuta.

Olemme käyneet koko perheen voimin ihailemassa syksyistä luontoa, joka on aivan uskomattoman kaunis. Ihmisten pitäisi käydä enemmän luonnossa! se antaa lohtua vaikeina hetkinä, se puhdistaa, se antaa mielelle voimaa. Syksyä pidetään usein ikävänä loppuna kesälle, mutta minusta syksy on kaunista, ihanaa aikaa. Etuihin kuuluu se, että saa viimeinkin käyttää taas villasukkia, kaulahuivia, pipoa ja kynsikkäitä. On mukavampi lenkkeillä viileässä ilmassa ja kauniissa luonnossa. Teekin maistuu taas, kun on viileämpää. Luonto kukoistaa ja hymyilee, vaikka elämä välttämättä ei.