Lumihiutaleita

Hilla viimein nukahti omaan pikkuiseen petiinsä ja isukki oli ja aikaa sitten simahtanut sohvalle. Minä hiivin parvekkeelle haukkaamaan hieman happea ja katselemaan, kuinka lumihiutaleet leijailevat hiljaa taivaalta.

Nyt on taas talvi, mietin. Hullua, kuinka viimetalvena tähän aikaan olin epätoivoinen, ahdistunut ja stressaantunut. En tiennyt, että meidän haikaramme pääsee, kuin pääseekin perille asti kaikesta vastatuulesta ja siipirikkoisuudestaan huolimatta. Itkeä tirautin muutaman onnen kyyneleen. Kävimme lapsettomuushoidoissa. Se oli sellaista kalenterielämää. Töiden järjestelyä sairaalakäyntien ja kuukautiskierron mukaan, kipeää ja kivutonta piikitystä, piinaavaa odottelua, jännitystä, peukkujen pystyssä pitoa salaa selän takana, pieni toivon pilkahdus, kuvitteelliset raskausoireet, rankka monen päivän kestävä pettymys ja pian taas sama rumba uudelleen!

Mietin, miten kaikki tämä tuska ja ahdistus onkaan lähentänyt meitä, kuinka elämän pikkumurheet eivät enää jaksa koskettaa niin, kuin jätitkö leipäpussin auki, tai vessanpöntön kansi on väärässä asennossa. Kaiken kokemamme jälkeen ymmärrämme toisiamme pelkästä katseesta, nauramme enemmän pienille, hyville asioille. Olemme onnellisia tästä suuresta elämän lahjasta, joka meille viimein suotiin.

Katson vielä hetken leijailevaa lunta, huokaisen, pyyhin silmäni ja palaan sisälle.