Aika

Miten tähän pisteeseen onkaan tultu? Unelmien täyttymys, pieni tuhiseva paketti nukkuu jälleen omassa pikku sängyssään ja minä valvon täällä ja unelmoin uudesta raskaudesta ja toisesta pienestä vauvasta.

Kaikki vaan ei ole niin itsestään selvää. Voi olla että meitä ei koskaan enää siunata uudella pikkuisella. Vastoin järjenhiventäkään, se tuntuu pahalta. Ei toki yhtä pahalta, kuin se, ettei tiennyt saako ensimmäistäkään pienokaista. Ei läheskään yhtä pahalta, kuin ne kaikki kiusalliset kysymykset adoptiosta, ennen raskautta. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Tuntuu, kuin jotain puuttuisi, se toivomani viisihenkinen perhe. Ehkä olen tyhmä, ehkä vaadin liikaa tai olen pelkästään ahne, mutta haluaisin kokea vielä raskauden, synnytyksen ja äidiksi tulemisen riemun uudestaan.

Pelkään, että seuraavaa lasta ei kuulukkaan, pelkään että aika loppuu, pelkään että katkeroidun, pelkään pelkäämistä. Ahdistun, ajan itse itseni nurkkaan näillä ajatuksillani, näillä aivoilla, lapsettoman aivoilla. Status ei katoa, haavatkaan eivät niin vain arpeudu. Tätä on siis olla lapsellinen lapseton.