Hajoan

Viimeinkin kahden. Hiljaisuus. Vedän henkeä, mietin uskallanko. Nyt! Kaikki tai ei mitään! Kysyn sen tärkeän kysymyksen ja jään jännittyneenä odottamaan vastausta. Tahdotko enää lisää lapsia. Saan vastauksen, vastauksen, joka on samaan aikaan epäitsekäs ja itsekäs, vastauksen, joka lyö pääni asfalttiin. En, koska tahdon antaa Hillalle kaiken, mitä itse en saanut, minulle riittää kyllä tämä yksikin ja jos joskus saamme toisen, laitan piuhat poikki.

Pidätän kyyneleitä, sillä olivathan perustelut hyviä, mutta vastaus vaan veti mieleni maahan. Nytkö saan taas masentua? siksi, että rakkaani ei enää tahdo lapsia. Vaivun, tipun alas, murenen pieneksi paloiksi, jotka heitetään pimeyteen, iäksi. Niin suuri on lapsenkaipuuni, suunnaton, valtameri.

Olen sanaton, en tiedä mitä tehdä, mitä sanoa. Niinkö nyt kaikki haaveeni heitetään alas pöydältä, tallataan päälle, pelkän rahan takia? Rahako nyt määrääkin?

En tiedä mihin tästä jatkaisin? mitä jää jäljelle, jos en saa jatkaa polkua, johon minut luotiin, mitä teen, jos unelmani viedään minulta pois. Mihin käytän tämän kaiken rakkauden? Olen rikki. Ja sanaton, mutta rikki. Mitä elämälläni teen?