Muserrus

Tämä tunne! Voimakkain kaikista vieteistä ihmisen elämässä. Lisääntymisvietti. Tämä on musertava ja menee kaiken muun edelle, väkisin. Epätietoisuus ja ahdistus valtaa mielen. Se että ennen ajatteli, että jää iäksi paitsi jostain kokemuksesta on vaihtunut ajatukseen, että enkö saa kokea tätä enään uudestaan. Tämä kaikki on taas alkanut myllertää sisälläni. Yhä voimakkaampana pyörteenä. Onhan se vähän hullunkurista, että kärsii vauvakuumeesta, vaikka on jo yhden ihanan vauvan äiti.

Mieheni ei ymmärrä minua, enkä tiedä haluaako hän enempää lapsia. Hän ei ole sanonut juuta eikä jaata. Voiko toista pakottaa? Ei tietenkään, mutta ei ketään saa pakottaa olemaan ilmankaan. Siinä saattaa tiemme erota, tai sitten hän ajan kanssa ymmärtää.

Jos vain olisi jokin tae, että tietäisin voivani tulla uudestaan raskaaksi. Että tietäisin kokevani uudestaan ne tärkeimmät asiat naisen elämässä, raskaus, synnytys, äidiksi tuleminen, vauvan hoito. Entä jos en koekkaan? Jämähdän tähän, katkeroidun. 

Olen nykyään todella ahdistunut. Tämä alkaa lähennellä samaa ahdistusta, kuin ennen Hillaa, mutta ei se siltikään paini samassa kastissa. Minä olen äiti ja minusta on ihanaa olla äiti, mutta kaikki eivät voi ymmärtää, kuinka vaikeaa äidiksi tuleminen voi olla, ei kaikkien tarvitse painia näiden ajatusten kanssa, ja itsesyytösten, että onko sitä vaan pelkästään ahne, kun ei voi tyytyä yhteen. Joillekkin vaan suodaan liuta lapsia nips naps ja niitä on nurkat väärällään. Toisille taas jää enemmän aikaa miettiä. Miettiminen taas voi olla pahasta, se puuduttaa, musertaa, ahdistaa. Kaiken sen miettimisen jälkeen osaa kyllä arvostaa vanhemmuutta.