Kipu ei koskaan katoa, sen kanssa on vain opittava elämään. se tulee aina olemaan, kuin uusi ystävä, joka hakkaa mutta jonka kanssa on yhtä kaikki tultava toimeen ja käveltävä käsikädessä eteenpäin kivusta huolimatta. Kyllä minulla on Hilla, mutta Hilla ei ole Aada, jonka menetimme. Hilla on Hilla. Aada oli Aada. Ei asiaa muuta miksikään se, että meillä on nyt Hilla, koska me menetimme Aadan. Ei Hilla tule koskaan korvaamaan sitä. Miettikää nyt. Perheessä on 7 lasta, yksi jää auton alle ja kukaan ei ajattele, että jäi heille nyt kumminkin 6 lasta. Se teki kipeää viisi vuotta sitten, sen ajatteleminen tekee kipeää edelleen. Vaikka sinulla olisi miljoona lasta, ei se asiaa muuta miksikään jos olet menettänyt yhden. Tulet koko loppuelämäsi olemaan Äiti, joka on menettänyt lapsensa, tulet koko loppuelämäsi kantamaan sitä taakkaa.

Status ei katoa. Kerran lapseton aina ”lapseton”. Se muuttaa ihmistä ja sen varjo seuraa läpi elämän. Ensin alkuun lapsettomuus oli aivan kamalaa. Oli hirveää miettiä, suodaanko meille ainoatakaan lasta ikinä, oli hirveää miettiä, että tulemmeko olemaan aina vain kahdestaan. Adoptiostakin oli jo puhetta, mikä järkytti minua pahasti, koska en mielestäni ollut vielä luovuttanut. Sitten Hilla sai alkunsa yllättäen ja koko maailma pyöri mahani ympärillä, joku olisi voinut haukkua minua itsekkääksi ihmiseksi, mutta en ollut. Minulle oli aivan sama, mitä minulle/ympärilläni tapahtuu, kunhan rakkaalla on kaikki hyvin masussa. Sitten meidän rakas syntyi ja maailma hymyili meille. Nyt, kun yritämme toista lastamme alulle, alkaa taas usko loppua ja pelkäämme, että jäämme ikuisesti kolmen, vaikka meillä riittäisi paljon rakkautta suuremmallekkin perheelle. Jotkut ovat kutsuneet minua ahneeksi, kun en voi tyytyä yhteen lapseen, joidenkin mielestä Hilla jäisi sitten taka-alalle. Muttta miettikää nyt ihmiset! Ei kukaan mene sanomaan jollekkin helposti sikiävälle ihmiselle, että ”Oot kyllä mun mielestä ahne, kun ei sulle vaan yks lapsi kelvannut!” tai ”No jääkö toi ensimmäinen nyt sitten taka-alalle?” Ehei! kaikki vain onnittelevat niitä, kun lapsia on suotu ja niin sen kuuluukin olla, mutta eivät vaikeammin sikiävät ihmiset nyt sentään ahneita ole, vaikka haluavatkin lisää lapsia, eivätkä he hylkää edellisiä lapsiaan uuden takia. Se on totta, että lapsettomille voi lapsen saamisesta tulla vähän niinkuin pakkomielle, mutta miettikääpä ihmisluontoa. Sitä tahtoo kaikkein eniten, mitä on vaikea saada, tai ei voi saada. Lisääntymisvietti on kuitenkin voimakkaimpia viettejä, mitä ihmisellä voi olla.