Niin! tiedän, etten ole käynyt kirjoittelemassa viimeaikoina, vaikka olisi toden totta pitänyt! Paljon on tapahtunut ja sitten ei ole tapahtunut mitään.

Emme ole yrittäneet raskautua, mitä nyt olen salaa toivonut ihmettä. Ei vain nappaa. Alkaa pelottaa, että tässä tarvitaan taas hormoonipiikkiä, ennenkuin alkaa tapahtua. Minulla on maailman ihanin pieni tyttö ja silti ympärilläni on niin paljon raskautuneita ihmisiä, jotka väkisinkin huomaan, en samalla lailla, kuin ennen. Mutta huomaan kuitenkin.

Olen yrittänyt keskittyä vain Hillaan, yrittänyt unohtaa. Mutta vaikka kuinka yritän olla yrittämättä, sitä väkisinkin toivoo salaa ja väkisinkin pettyy joka kuukausi uudestaan. Jos aion saada asian pois mielestäni, siihen tarvitaan paljon enemmän, kuin vain pelkkää normaalia arkea. Siihen tarvitaan jotain, josta innostua toden teolla, jotain suurempaa, kuin retki järven rantaan. Hilla on kyllä aivan loistava viemään ajatuksiani muualle, vain yksi hymyilevä katse ja pää lyö samantien tyhjää, on se vain niin ihanaa olla jollekkin se kaikkein tärkein tuki ja turva. Se jota katsotaan ensimmäisenä, kun on tehty jotain omasta mielestä jännää.

On kaikkein parhainta ja ihaninta maailmassa olla äiti, mutta äidinrakkautta riittäisi vielä hyvin. ja toinen kainalokin on tyhjä. Ei muuta kuin yritystä peliin. Ihmeitä tapahtuu, mutta kuinka usein? <3