Vapaaehtoistöistä päättämisen vaikeus
Jo yläasteelta lähtien olen haaveillut lähteväni jonain päivänä vapaaehtoistöihin johonkin. Tai oikeastaan en ole vain haaveillut: alusta asti vapaaehtoistöihin lähtöni on ollut päätös, toteutusaika vain ei ole ollut tiedossa. Mutta nyt olen alkanut pallotella ajatusta päässäni enemmänkin tosissani. Kunhan vain kirjoitan kandini valmiiksi kevään aikana, olen valmis lähtemään minne vain – vaikka Tukholmaa rakastankin, haluan kuitenkin nähdä niin paljon muutakin maailmaa, ja yhdessä kaupungissa pidempään kuin kolme vuotta kerrallaan asuminen puuduttaa (vaikka tuohon kolmeen vuoteen onkin sisältynyt yksi kesä Islannissa ja yksi Norjassa). Rahaakin olen saanut säästettyä sen verran, että vapaaehtoisvuosi olisi todennäköisesti mahdollista toteuttaa.
Mutta sitten joutuukin pohtimaan niitä vaikeampia kysymyksiä. Mihin haluan lähteä, mitä tekemään, ja ennen kaikkea: minkä järjestön kautta? Teinivuosistani lähtien Afrikka on ollut minulle itsestäänselvä vaihtoehto vapaaehtoistyöpaikalle: Kenia tai Uganda kuulostaisivat kiinnostavilta. Mutta aivan viime aikoina myös esimerkiksi Nepal tai Latinalainen Amerikka on alkanut kiinnostaa vähintään yhtä paljon. Latinolassa toki haasteena olisi kieli, siellä kun espanjaa olisi tärkeää osata: toisaalta tämä juuri olisi motivoiva haaste, sillä tiedän kokemuksesta, että kielitaito karttuu helpoiten maassa jossa kieltä kuulee koko ajan, eikä suinkaan yliopiston luentosalissa.
Mutta turvallisuuttakin pitää miettiä. Uskoisin selviytyväni minkä vain maanosan hämähäkeistä, liskoista ja muista ötököistä pahemmin henkisesti hetkahtamatta, kunhan mikään vain ei päätyisi pistelemään myrkkypiikeillään. Miehetkään eivät pelota sen enempää muualla kuin Euroopassakaan: median paisutellessa ja mässäillessä ulkomaisten ja paikallisten naisten raiskauksilla esimerkiksi Intiassa, tuntuvat monet unohtavan, mikä on pahoinpitelyjen määrä väestön määrään suhteutettuna ihan vaikka vain Suomessa tai Ruotsissa verrattuna Intiaan. Tietysti maalaisjärki on pop, enkä nyt välttämättä uskaltaisi esim. Afrikassa viipotella yksinäni pääkaupungin yössä kuten Tukholmassa huoletta teen, mutta tällä on enemmän tekemistä ihonvärini kuin sukupuoleni kanssa (blondina loistaa tropiikin pimeässäkin yössä kumman hyvin, hehe).
Ennen kaikkea turvallisuuden suhteen huolestuttavat kuitenkin kaikenlaiset terroristijärjestöt ja epidemiat. Kannattaisiko Afrikkaan lähteä nyt, ennen kuin tilanne riistäytyy täysin käsistä, vai koittavatko rauhallisemmat ajat kahdenkymmenen vuoden sisään? Tietysti tulevaisuutta ei voi ennustaa, ja toisaalta ei elämää kannata jättää elämättä ja mahtavia kokemuksia kokematta terroristien ja epidemioiden pelossa – varsinkin kun sellaisten sattuminen omalle kohdalle luultavasti olisi varsin epätodennäköistä kuitenkin. Mutta silti ei tuollaisia asioita voi vain sivuuttaakaan, jos on miettimässä lähtemistä tiettyyn maanosaan pidemmäksi aikaa. Latinalainen Amerikka ja Nepal vaikuttaisivat ainakin nyt rauhallisemmilta – vai onko sekin vain median luomaa vääristynyttä harhaa?
Mitä sitten haluaisin tehdä? Eläimet ovat huomattavasti lähempänä sydäntäni kuin ihmiset, ja mieluumin työskentelisinkin eläinten parissa. Mutta toisaalta: miten vaikea mun olisi suhtautua neutraalisti siihen, miten huonosti eläimiä ihan liian useissa maissa kohdellaan? Miten paljon mulla vapaaehtoistyöläisenä olisi mahdollisuuksia vaikuttaa eläinten kohteluun? Miten paljon pitää kunnioittaa toisen maan kulttuuria, ajattelutapaa ja perinteitä eläinten hyvinvoinnin kustannuksella? Ja toisaalta tuntuisi jotenkin itsekkäältä lähteä työskentelemään eläinten hyväksi, kun samassa maassa ihmisetkin tarvitsisivat apua. Vai? Kuitenkin oma työssä viihtymiseni näkyisi varmasti ulospäin ja jos en viihtyisi työssä, heijastuisi se kaikkiin ympäristössäni. Ja onhan tämä sentään minun elämäni – saanko tehdä tällaiset valinnat omaa napaani tuijottaen?
Kaikkein vaikeinta tässä päätöksenteossa on kuitenkin se järjestön valitseminen. Toki järjestöjä löytyy paljonkin: kaikkien hakuajat ensi syksyksi eivät ole edes umpeutuneet vielä. Mutta sitten pitäisikin löytää hyvä järjestö, jonka kautta lähteminen ei maksaisi ihan liikaa. Tämäkin kysymys kaihertaa omatuntoani: miten paljon saan ajatella omia rahojani, kun tarkoituksenani on lähteä auttamaan ihmisiä, joista monilla ei ole juuri mitään? Yli 4000 euron maksaminen kahdentoista kuukauden elämisestä, ja siihen päälle vielä monen sadan euron lentoliput ja rokotukset, kuulostaa aika kalliilta. Tuona aikana en voi saada tuloja mistään: sen minkä tienasin vuodessa tai parissa, häviäisi tililtäni nopeammin kuin sinne saapui. Tietysti vakuutukset ja asuminen ja paperityöt maksavat, mutta että niin paljon? Miten eri järjestöjen hinnoissa voi olla niin suuria eroja? Ennen kaikkea: mistä löytää pätevä järjestö, joka ei rahasta minua turhasta ja takaa sen, että työstäni tulisi todella olemaan hyötyä paikallisille?
Ihan liikaa kysymyksiä, liian vähän vastauksia. Mutta eivätköhän ajatukset ja asiat hiljalleen selkiydy ja setviydy: eikä mun mikään pakko ole vapaaehtoistöihin vielä ensi vuonna lähteä, vaikka kovasti kutkuttaisikin.. Kokemuksia eri maista, töistä ja erityisesti järjestöistä otan kuitenkin vastaan enemmän kuin ilolla!
/ Kuvissa Intia: Palolem & Patnem (Goa) ja Mumbai, huhtikuu 2014