Turhasta turhuudesta ja omatuntoa soimaamattomista jälkiruoista

Tajusin lukeneeni ihan liikaa blogipostauksia skumppalasillisista ja maanantaimasennuksesta, nähneeni liian monia kuvia päivien asuista ja kliinisen skandinaavisista valkoseinäisistä asunnoista jossain päin Helsinkiä. Hurmioitunut smoothievillityksestä, koko kansan salirääkkitreeneistä ja kulutushysteriasta.

Smoothie on kyllä hyvää, mutta masennun enemmän muiden maanantaimasennuksesta kuin mistään muusta maanantaisin. Haluan joskus kaukaisuudessa siintävään omaan asuntooni enemmän väriä ja elämää kuin täydellistä järjestystä ja sanahelinää. Kosmetiikkatuotevarastoni ei tarvitse kymmentä eri purkkia jotain uutta ihmeainetta niiden toimimattomaksi osoittautuneiden, kaapin perälle kerääntyneiden vanhojen ihmeaineiden ohelle. Betoniseinien sisällä hikoilu ei tee mua onnellisemmaksi, kuin villinä ja vapaana metsässä juoksentelu ja mäkiä vastaan kamppailu.

Eilen söin jälkiruokaa kaksi kertaa ja puhuin kaverin kanssa vakavasti ihmissuhteista, sekä vähemmän vakavasti horoskooppimerkeistä ja lastenohjelmista. Viime yön istuin bussissa Puolan Białystokista Vilnaan ja tänään huomasin tykkääväni elämästäni juuri sellaisena kuin se on.

Kaupunki ikkunani ulkopuolella on hautautunut tiheään usvaan, mutta pääni sisältö tuntuu selkeämmältä kuin pitkään aikaan.

Kuvissa Białystokin linna ja todennäköisesti vuoden viimeisin selfie, otettu kyseisen yliopistona toimivan linnan lukusalissa – kelpais mullekin tuollaisessa opiskelu…